Mä tiedän lapioivani samaa monttua minne yritän tällä kirjoituksella kusta, mutta ihan sama. Pakko ilmaista muutama rakentava ajatus hiljattain startanneesta piinasta nimeltä Big Brother. Piinan tästä tekee se, että vaikka mä niin halveksin kyseistä sarjaa enkä missään nimessä aio tuhlata minuuttiakaan elämästäni tällaseen roskaan, niin lienee tänäkin syksynä väistämätöntä että mä katon sitä kuitenkin. Pari viikkoa niin mä tiedän aivan salettiin ketä ne kaikki Terhit ja Tuulit ja Sampot ja Minnat on, ja kuka on ketäkin pannu. Nyt kun mä en vielä muista ainotakaan tän vuoden kilpailijaa nimeltä on vielä hyvä yrittää nousta koko sonnan yläpuolelle ja olla kärkkäästi mieltä:

Lainaus Ilta-Sanomista (<- foorumi, jossa mun ei myöskään pitäis käydä kun aina pistää vihaks): "13 asukkaasta vain kolme seurustelee, joten luvassa on takuulla kuumia tunteita niin peiton alla kuin päälläkin." Tätähän ihmiset jostain käsittämättömästä syystä haluaa nähdä. Kun teinit bylsii. Mitä ihmettä se kertoo meistä? Huomattavasti enemmän kuin niistä teineistä talossa. Mua ällöttää, oksettaa, itkettää ja vituttaa että tällasta tuubaa pistetään mun saataville jo kuudetta vuotta peräkkäin.

Ensimmäinen kausi Suomen BB:tä oli vielä ihan jees. Kilpailijat valittiin hakemusten perusteella, eri ikäistä ja -näköistä porukkaa tupa täyteen, oli bimboa ja perheenäitiä, maskottia, äippähahmoa, kapinallista... Sitä oli jossain määrin aidosti mielenkiintoista seurata miten niin erilaisilla taustoilla rikastetut ihmiset rakentaa suhdettaan ja törmää periaatteineen. Nyt nää hakukierrokset tehdään seduloissa ja sen kyllä huomaa. Kattokaa nyt minkänäkösiä nää kilpailijat on? Tai paremminkin, kuinka samannäköisiä ne on. Yhtä puolipakollista kiintiömummoa (no, 40 vee) lukuunottamatta ikäjakauma on 18-26. Tosi hyvä läpileikkaus suomalaisista. Kolme opiskelijaa, kaks myyntineuvottelijaa, baarimikko, turvallisuusvalvoja, vartija-parturikampaaja, kassatyöntekijä, (joka kauden pakollinen) promoottori ja “jokapaikanhöylä”. I’ve heard it all before. Ohutta on.

Kuka vois tulla vetää mua turpaan jos mä ihan oikeesti rupeen seuraa tätä? Ihan vähänhän voi tietysti vilkaista… Eiku oikeesti. Jos tänä vuonna ei ees sitä.

(Ps. Musta olis oikeasti mielenkiintoista tietää miten sitä itte reagois jos joutuis kolmeks kuukaudeks tuntemattomien kanssa koppiin. Aika varmasti muuttuisin vielä daijummaks kuin mitä tv-leikkaukset antaa näistä kilpailijoista vuosi toisensa jälkeen ymmärtää. Jos tää mun mielenkiinto äityy sille tasolle että näette mut joskus astelemassa kohti BB-talon liukuovea niin pliis, ampukaa mut siihen paikkaan.)

Sitä saattais kuvitella että ihminen haluais kovastikin lomalle kun kelit on näin huikeat. Mutta ei - on ihan kiva herätä seitsemältä ja lähteä töihin sen sijaan, että heräisi jokatapauksessa seitsemältä ja menettäisi järkensä urbaanissa kakofoniassa: Talossa tehdään kattoremonttia, naapurissa ilmeisesti kylppäriremonttia ja kadulla jotain kaapeliremonttia. Ensimmäinen huolehtii paukkeesta, kaksi seuraavaa erilaisten poraamisäänien skaalasta. Rentouttavaa. Onkohan se ihan okei että meidänkin kylppärin katosta ropisee jotain laastia?

Joo, lomallahan sitä vois tietysti lähteä reissuun ettei tarttis kuunnella noita. No, niin me lähdetäänkin, heti kun loma muutaman päivän päästä alkaa - ja oltais varmasti lähdetty jo, jos loma olisi alkanut aiemmin. Olen ihan iloinen, että olen saanut nauttia tästä poikkeuksellisesta lämmöstä edes iltaisin ja viikonloppuisin. Mikäli käyttää mittarina Facebook-kavereiden statuspäivityksiä, niin tuo annos on juuri sopiva - eipä ole tarvinnut valittaa kuumuudesta ja manata viileyttä tulevaksi. Lauantaina vielä ystävän häät +31 helteessä, niin sunnuntaina rupeaa olemaan aika valmis Islannin sateisiin ja +13 asteeseen. Kiitos ja näkemiin, kesä!

Iltapäivälehtien lukeminen verkosta on yks niistä asioista joista en osaa selittää miks sitä teen. Ne on täynnä idioottimaista hölinää, tarpeetonta tietoa ja väkisin tikusta väännettyjä sensaatiojuttuja, joissa jää kuitenkin se keskeisin kysymys avoimeksi.

Niin kuin tämä: Korkeuksiin hilattava ravintola on Helsingissä nyt ainakin toista kertaa. Ja iltapäivälehdissä on siitä juttu, taas. Mutta kuten viime vuonnakin, tässäkään jutussa ei vastata siihen kaikkein oleellisimpaan: Mitä kun tuolla tulee pissahätä? Tuossa Iltiksen jutussa lukee et tarvittaessa hökötyksen saa kyllä maahan alle minuutissa. Mut kuka haluaa tehdä niin ison numeron vessassakäymisestään?? Vastauksia, perkele.

Tota kysymystä ei tarvinne esittää tän jutun numero kolmosen kohdalla. Mielenkiintoinen ratkaisu myös kohdassa neljä: “Viileät juomat voi hörppiä suoraan veripusseista.” Nam.

Tule kesä takaisin, että voin telkkarin katselun lisäks luopua myös iltapäivälehdistä.

Mä olen kääntänyt elämässäni uuden lehden. Mä en ikinäkoskaanmilloinkaan hävitä yhtään mitään. En lompakkoa, avaimia, pankkikorttia, plussakorttia, hanskoja, pipoa, mitään. Mutta nyt päätin muuttaa tämän piirteen itsessäni. Aloitin urakan vaatimattomasti hävittämällä iPodini. Miten sellaisen voi oikeasti hukata??!! Ja mulla kesti kuukaus, että oikeesti myönsin että kadonnut se on: Kotona ollessa vakuuttelin itselleni että se on jäänyt töihin, ja töissä ollessani että on se sittenkin kotona. Kunnes sitten viime viikolla uskaltauduin vihdoin vähän etsimään. Ei olis ehkä kannattanut, nyt ottaa päähän.

Tää ei voi olla mun oma ajatus, joten lienen lukenut/kuullut tämän jostain, mutta niin kai kaikki hienot ajatukset enempi tai vähempi kehkeytyy. Ihminen on kuulemma aikuinen (ilmeisesti sanan “kantaa vastuun omista virheistään” -mielessä) silloin, kun hän lakkaa sanomasta että “se hukkui” vaan sanoo “minä hukkasin sen”, tai “se meni rikki” vaan “minä rikoin sen”. Aika osuva. Mutta entäs kun mun tavarat ihan oikeesti vaan hukkuu ja menee rikki? Niinku se iPod, koska eihän sellasta vaan ihminen voi hukata. Onneks mä en ollu ehtiny antaa sille vielä nimeä. Niin se oli siis aika uusi myös. Kiva.

On mukavaa olla ihan tavallinen tallukka ja silti tervetullut pällistelemään jos jonkinmoista vaihtoehtoista elämänmenoa ja taideviritystä. Niin paljon kuin Helsingistä tykkäänkin, niin aika ajoin törmään tunteeseen, etten ole riittävän punk, riittävän hipster, riittävän muusikko, riittävän taiteellinen, erikoinen, resuinen, tyylikäs, riittävän ihanmitätahansa mennäkseni ihan mihin vain haluan. Jos jokin baari tai muu loukko on profiloitunut tietyn rodun paikaksi, eivät katseet suoranaisesti huuda “jee, kiva kun säkin tulit!” pamahtaessani paikalle ihan vain tavallisena minänä. Enkä voi tätä täysin kuvitellakaan, koska esimerkiksi Berliinissä tältä ei tuntunut kertaakaan, vaikka nenääni työnsinkin joka ovenraosta. Järkeiltiin ystävien kanssa, että ehkä se on jotain sellaista, että vaihtoehtomeininki ja alakulttuurit ovat Suomessa vielä niin tuore ilmiö, että niitä täytyy alleviivata: Oman erilaisuuden kanssa ollaan niin ehdottomia, että erilaisuuden kannattajien tuntuu olevan itsensä vaikea hyväksyä erilaisuutta, jos se tarkoittaa heidän omasta heimounivormustaan poikkeamista.

Niin. Kyllä matkustaminen kannattaa. Syntyy Ajatuksia.

(Kuva: Timo)

Maaliskuukin alkaa olla ehtoopuolella, lumen ja rännän välimuotoa pukkaa vaakatasossa iltaysiltä, lämpötila on miinusnolla (jonka erottaa plusnollasta se, että rännän vaakatasoon saattava tuuli on hyytävä), tasatahtia kanssani nyrkkigrilliltä Vilhonvuorenkatua alaspäin tallaava puistokemisti pauhaa pelottavalla intensiteetillä “Here comes the sun, tidididi, here comes the sun, it’s alright…” Todellisuuden pakeneminen hiipii itsellekin mieleen. For real. Miks mun kalenterissa ei oo huomiselle merkintää “Helsinki-Bali AY067″?

Kiitos iPodin shufflen, vanha biisi kaivautui kätköistä kuvastamaan tätä loppumatonta talvea. Sopii tähän Siperian tunnelmaan, vaikka tänään kohotankin maljan kuusivuotiaalle ihmissuhteelle, jonka vuoksi en totisesti ole vuodattanut kyyneltäkään naismuistiin. Jollain tapaa kuitenkin tosi raskas olo; liikaa työtä, liikaa stressiä ja liikaa liian painavia vaatteita päällä päivästä toiseen. Liian pitkään umpijäässä olleita sormia ja varpaita. En valita talvesta, lumesta ja pakkasista, mutta en valittais myöskään vihreänä pilkistävästä maasta, lämmittävästä auringosta, leppeästä tuulesta ja kevään tuoksusta. Elämä on ihanaa ja raskasta, haikean suloista. Ihan kuin tämä: (<-- lisäsin linkin tuohon, kun tuo allaoleva YouTube-viritys näkyy kuulemma joillekin vain valkoisena neliönä. Oikein informatiivista. Working on it.)

Vttu mikä laji. Hiihdetään ja ammutaan, häh?

Oli pakko kaivella raamattua ja ihan oikein oletin, että historia liittyy metsästykseen ja sodankäyntiin arktisissa oloissa. Juontaa juurensa sotilaspartiohiihdosta. Vaadin vanhaa nimeä takaisin, oisko hiukan päheempi?!

Stadilaistumista ei tosiaankaan mitata sillä, kuinka hienosti bamlaa slangia, kuinka nokkelat herjat keksii “Amarillossa pysähtyvistä K-junista” tai mille eteläiselle pokkikadulle vitsikkäästi hahmottelisi susirajan.

Stadilaistunut lienee silloin, kun syystalven ensimmäisessä räntäsateessa litisevä Aleksanterinkatu saa huokaamaan hymyillen: “ihan ku ois joulu”. Jäätävää.

Mulla oli lauantaina korkeekorkoset sandaalit Murmanskin keikalla Tavastialla. Virhe. Ei keikka, vaan ne sandaalit. Mulla on edelleen kaksi varvasta puutunu. Okei, ne ei ollu mitkään laadukkaat popot, mut ei kai minkään parinkympin lomalöytöjenkään pitäis sentään tuntoa viedä? Jos mä olisin ameriikassa, niin olis jo haaste vetämässä.

Mutta ei olla ameriikassa. Sen sijaan monessa muussa maassa oltiin kesällä (ahaha, aasinsilta!). Kesäinen roadtripimme Milanosta Barcelonaan on dokumentoitu kuvin ja jopa muutamin sanoin hovikuvaajani Timon sivuille. Katsokaa sieltä, missä minä vietin suurimman osan lomastani. Yhteenvetona loma koostui:

Alpeista…

…rannoista (kuvassa matkanjohtajamme Touko)…

…pikkukylistä…

…nähtävyyksistä…

…ja hyvistä eväistä. Ja sitäkin loistavammasta matkaseurasta!

Vaikka loman jälkeen töihin palatessa ei arvatenkaan ollut ihan sellanen “akut ladattu, täynnä energiaa” -olo, niin jotain on kuitenkin tapahtunu. Mä oon huomannu, et jollain tapaa sitä jaksaa nyt enemmän kiinnittää huomiota siihen miltä näyttää (lähipiiri, no niin, kompatkaas nyt tätä suurta muutosta?! ;D ) Mä en oo koskaan ollu mikään suuri tyylitaituri, joten oonki ruvennu ahmimaan muotiblogeja, ne on hauskoja! (Vaikka mä en pystykään tajuamaan sitä varpaat sisäänpäin seisoskelua.) Tän hetken suosikkini on Stella, joka on palauttanut uskoni siihen, että musta ja harmaa ON värejä. Kuitenkin suurin konkreettinen ero entiseen taitaa olla vaatteiden määrä, mitä oon viime aikoina ostanu. Ja tästä seurauksena mä en siis nyt tunne mun oikean jalan varpaita. Tosi tervettä kehitystä siis.

Niin. Ja mä tiedän kyllä, että toi otsikko pitäis olla varpaaton. Mut eiks toi ensilukemalta tuntunuki ihan sanalta?