Kiitos iPodin shufflen, vanha biisi kaivautui kätköistä kuvastamaan tätä loppumatonta talvea. Sopii tähän Siperian tunnelmaan, vaikka tänään kohotankin maljan kuusivuotiaalle ihmissuhteelle, jonka vuoksi en totisesti ole vuodattanut kyyneltäkään naismuistiin. Jollain tapaa kuitenkin tosi raskas olo; liikaa työtä, liikaa stressiä ja liikaa liian painavia vaatteita päällä päivästä toiseen. Liian pitkään umpijäässä olleita sormia ja varpaita. En valita talvesta, lumesta ja pakkasista, mutta en valittais myöskään vihreänä pilkistävästä maasta, lämmittävästä auringosta, leppeästä tuulesta ja kevään tuoksusta. Elämä on ihanaa ja raskasta, haikean suloista. Ihan kuin tämä: (<-- lisäsin linkin tuohon, kun tuo allaoleva YouTube-viritys näkyy kuulemma joillekin vain valkoisena neliönä. Oikein informatiivista. Working on it.)

Vttu mikä laji. Hiihdetään ja ammutaan, häh?

Oli pakko kaivella raamattua ja ihan oikein oletin, että historia liittyy metsästykseen ja sodankäyntiin arktisissa oloissa. Juontaa juurensa sotilaspartiohiihdosta. Vaadin vanhaa nimeä takaisin, oisko hiukan päheempi?!

Stadilaistumista ei tosiaankaan mitata sillä, kuinka hienosti bamlaa slangia, kuinka nokkelat herjat keksii “Amarillossa pysähtyvistä K-junista” tai mille eteläiselle pokkikadulle vitsikkäästi hahmottelisi susirajan.

Stadilaistunut lienee silloin, kun syystalven ensimmäisessä räntäsateessa litisevä Aleksanterinkatu saa huokaamaan hymyillen: “ihan ku ois joulu”. Jäätävää.

Mulla oli lauantaina korkeekorkoset sandaalit Murmanskin keikalla Tavastialla. Virhe. Ei keikka, vaan ne sandaalit. Mulla on edelleen kaksi varvasta puutunu. Okei, ne ei ollu mitkään laadukkaat popot, mut ei kai minkään parinkympin lomalöytöjenkään pitäis sentään tuntoa viedä? Jos mä olisin ameriikassa, niin olis jo haaste vetämässä.

Mutta ei olla ameriikassa. Sen sijaan monessa muussa maassa oltiin kesällä (ahaha, aasinsilta!). Kesäinen roadtripimme Milanosta Barcelonaan on dokumentoitu kuvin ja jopa muutamin sanoin hovikuvaajani Timon sivuille. Katsokaa sieltä, missä minä vietin suurimman osan lomastani. Yhteenvetona loma koostui:

Alpeista…

…rannoista (kuvassa matkanjohtajamme Touko)…

…pikkukylistä…

…nähtävyyksistä…

…ja hyvistä eväistä. Ja sitäkin loistavammasta matkaseurasta!

Vaikka loman jälkeen töihin palatessa ei arvatenkaan ollut ihan sellanen “akut ladattu, täynnä energiaa” -olo, niin jotain on kuitenkin tapahtunu. Mä oon huomannu, et jollain tapaa sitä jaksaa nyt enemmän kiinnittää huomiota siihen miltä näyttää (lähipiiri, no niin, kompatkaas nyt tätä suurta muutosta?! ;D ) Mä en oo koskaan ollu mikään suuri tyylitaituri, joten oonki ruvennu ahmimaan muotiblogeja, ne on hauskoja! (Vaikka mä en pystykään tajuamaan sitä varpaat sisäänpäin seisoskelua.) Tän hetken suosikkini on Stella, joka on palauttanut uskoni siihen, että musta ja harmaa ON värejä. Kuitenkin suurin konkreettinen ero entiseen taitaa olla vaatteiden määrä, mitä oon viime aikoina ostanu. Ja tästä seurauksena mä en siis nyt tunne mun oikean jalan varpaita. Tosi tervettä kehitystä siis.

Niin. Ja mä tiedän kyllä, että toi otsikko pitäis olla varpaaton. Mut eiks toi ensilukemalta tuntunuki ihan sanalta?

Nimittäin blogibisnes. Mulla alkoi LOMALOMALOMAAAAAHH!! On tätä ootettukin. Ja vähänkö hienoa, että heti ekana lomapäivänä säät muuttuu mega-aurinkoisesta sateiseks ja pilviseks, niin saa jotain kirjotettavaakin. Nimittäin jos ei mitään muuta keksi, niin säästä suomalainen osaa aina puhua.

Juttelin muutama viikko sitten australialaisen tutun kanssa Lontoossa (I’m so very internationaal..). Tyttö kertoi että muuttaessaan Eurooppaan hän ei voinut käsittää miten kaikki puhuu koko ajan säästä. Kun siellä päin Ausseja mistä hän tuli, ei kukaan puhunut säästä. Miksi olisikaan, kun se oli päivästä toiseen samanlainen. Aurinkoa, aurinkoa, aurinkoa. Kauheeta, mistähän suomalaiset puhuis, jos säästä ei voisi puhua? Vaalirahakohusta ja Miss Suomen uudesta poikaystävästä? Michael Jacksonista nyt vois muutaman sanan vaihtaakin, mutta kuitenkin; Sää on ihan turhan takia parjattu puheenaihe. Ainainen valittaminen säästä ärsyttää, mutta siitä puhuminenhan on mitä loistavin aihe - kaikki voi osallistua ja aina on uusia juonenkäänteitä päiviteltäväks.

Sitäkin parempi aihe tällä hetkellä on kesäloma. Aika viime kesälomasta tähän päivään on ollu tapahtumiltaan turhankin rikas. Alkajaisiks yksi elämänkulkuni kannalta merkittävä ihminen kuoli, sitten paras ystäväni sairastui vakavasti, mistä riitti akuuttia murhetta vielä pitkälle kevääseen. Syksyllä lähin esimieheni sai yllättäen potkut. Kevään aikana suoritin loput tutkintooni kuuluvat kurssit samaan aikaan kun tein ylipitkiä työviikkoja, vastuuni töissä kasvoi hurjasti ja uusia tehtäviä tuli liukuhihnalta omaksuttavaksi. Siihen nähden ei liene ihme että väsyttää, ja loma tulee todella tarpeeseen. En nyt siis kerjää mitään sympatioita tässä, yritän vain itse ymmärtää miten voin olla näin loppu ja rikki, ja toivon samalla löytäväni uupumukselle järkevän selityksen. Ettei totuus vain olisi se että tällaista se on, työelämä..

Mutta kuten tämän parhaan ystäväni kanssa Provinssissa todettiin; Vaikka mitä kamalaa vuoden aikana tapahtuisi, niin yksi pysyy: Aina kesäkuun puolessa välissä me löydetään ittemme pölisevältä Provinssin päälavan kentältä. Ja kaikki on taas, ajoittaisesta epäuskosta huolimatta, hyvin.

Siis mitä helvettiä - eiks tänne oo taas kuukauteen tullu yhtään uutta postausta?? Damn.

No, kohta tulee. Asiaa on ainakin seuraavista: pölypussit, hihasilityslauta, liikennemerkit ja mökkeily. No vähä huijasin, ei mul mökkeilystä oikeesti mitään keuhkottavaa just nyt mielessä oo, mut enköhän mä jotain keksi.

Stay tuned.

Panokseni Suureen Pyllykohuun!

Helsinki-Vantaa torstaina.

–> Oli muuten samat shortsit ja släbärit vielä lauantainakin Aleksanterinkadulla. Olihan tääl kuitenki n. +10 ja sato vettä, ja pojat ihan sellaisessa sivistyneessä keskieurooppalaisessa hilpeystilassa. Rupes kyl hymyilyttämään. Leijona suree.

Mun duunipaikka muutti. Mulla on ollut suuria logistisia haasteita ehtiä ajoissa töihin. Mä nyt oon joka tapauksessa aina vähän myöhässä joka paikasta, mut nyt se on jo liian huomattavaa.

Käytännössä mulla on useita vaihtoehtoja mennä töihin. Ne jotka tuntee Helsinkiä saa ehkä tästä (niin kovin syvällisestä) jutusta enemmän irti, jos annan vähän tarkempia koordinaatteja. Mä asun siis Kurvissa, ja mun työpaikka on tätä nykyä Pursimiehenkadulla. Sinne pääsee mukavasti suoraan

a) Bussilla numero 16, joka vetää antaumuksellisen sightseeing-reitin Kruunuhaan ja Ullanlinnan läpi. Paljon kivoja kauppoja ihasteltavana matkan varrella. Myös paaaaljon mukulakiveä, joka ei pitkäks venähtäneiden iltojen jälkeen oo ihan niin jees. Tää varsinainen bussimatka kestää aika pitkään, mut kuitenki siedettävät 20 minuuttia. Mutta tän matkan järjestelyyn tuhraantuu paljon enemmän: Bussipysäkille on pakko mennä vähän aikasessa, koska bussiin on vaikea ehtiä juosten, jos se sattuukin olemaan tulossa jo kun käännyt rantatielle. Plus et tää bussi kulkee noin 20 minuutin välein - jos missaan sen, niin odotusaika on pitkä, tai sit täytyy vaihtaa vaihtoehtoihin b tai c, mikä tarkoittaa siirtymistä toiseen suuntaan kodistani. Ja koska mä katon sitä aikataulua kotona ja tähtään just tasan siihen merkittyyn aikaan, niin todennäköisyys pelkkien perävalojen näkemisestä on huomattavan suuri.

b) Ratikalla numero 6. Ratikat on kivoja, mutta Sörnäinen-Hietalahti -ratikkamatkalla jopa minä ehtisin kutoa villasukat.

c) Metrolla Kamppiin ja bussilla nro 14/14B perille. Tää olis ilmeisesti nopein vaihtoehto, mutta vaihtaminen on mun mielestä lähtökohtasesti ihan perseestä. Matkustamisessa pahinta on odottaminen. Se, että tököttää kuin tikku paskassa, eikä voi tehdä ite mitään matkan etenemisen eteen. Tästä syystä kartan vaihtoehtoja, joissa pitää vaihtaa. Mutta tää on ainoa vaihtoehto, jossa ei tarvitse katsoa aikataulua, mistä propsit. (Kieroutunutta, että mä vihaan odottamista, ja kuitenkin aiheutan odotustilanteita toistuvasti muille olemalla ite myöhässä. Noh, maailma ei ole täydellinen.)

En ole vielä päättänyt suosikkiani noista reittivaihtoehdoista. Onneksi bonusvaihtoehtoni d on aivan nurkan takana:

d) Polkupyörä!

Nurkalla on siis vuosihuolto, johon koko talven taivasalla majaillut pyöräni olis kai vietävä, ennen ku sitä uskaltaa alkaa käskyttää päivittäisillä työmatkoilla. On muuten erinomaisen fiksu veto ostaa seitsemän huntin pyörä ja jättää se Helsingin talven armoille ilman mitään suojaa. Ei uskois ihan viime syksynä ostetuks. Mut kai sitä viel saa kiillotettua. Pahimpia on sellaset ruuvit, jotka on pienessä kuopassa - siinä kun se vesimassa seisoo montussa ruuvin päällä koko talven, ni ruostuiskohan se? Enpä tiedä.

Se on kuulkaa hyvä tulla välillä kipeeks. Piipahdin maanantaina Tukholmassa työreissulla, ja nappasin mukaani jonkun sikainfluenssan. Nyt tehokas sairastaminen päällä, et ehtis vappukuosiin huomiseks. Toki rommitotilla ja jekulla saa hetkellisen juhlakunnon päälle, mut jälkimainingit on yleensä sitä karseemmat. Muistissa edelleen Millennium-uusvuos, josta “ei-vaan-voinu-jäädä-pois”. Kolme päivää 39,5 asteen kuumeessa siihen perään oli ihan ok hinta silloin, mut ei nyt ehkä sentään Vapusta nollaysi.

Niin se mikä hyvä juttu tässä sohvalla kököttelyssä on, on tietysti tää et ehtii vihdoin päivittelee blogia. Onneks mulla on vielä ainaki yks lukija, joka vähä potkii persiille tässä asiassa. Thanks Katja.

Katjaa ainaki kiinnostaa ihan sikana selitykset, miks en oo kirjottanu. Kerron silti, koska tää on muutenki hyvä juttu. Mulla oli (ja voi stana jos oon nyt laskenu väärin) vihoviimeinen tentti yliopistolla eilen. Siihen valmistautuminen ja samaiseen kurssiin liittyvän harkkatyön tekeminen on vieny kaiken ajan siltä, jota edes teoriassa vois kutsua omaksi ajaksi. Elämä? Error 404: Page not found.

Mut siis se tentti: Ekaa kertaa ikinä mä osasin vastata joka ainoaan kysymykseen! Kaheksan vuotta opintoja ja viimein mä oon oppinu jotain ihan oikeesti niiden kahen opintoviikon edestä. Mahtia. Niin siis emmä nyt sano et vastaukset oikein olis ollu, mut ainakaan ei tullu perinteistä kylmää hikeä kyssäreitä lukiessa ja sitä ääliö-tunnetta ku tietää suoltavansa vaan jotain sontaa paperille, et jos jotain säälipinnoja sais. Meidän laitos kun ei juurikaan edes sellaisia harrasta. Et hyvä fiilis ois. Alkakaahan hakea jo mekkoja naiset ja silittää paitoja miehet, mun juhliin ei missä tahansa ryysyissä sit tulla. (Ja vinks: Pelkästään valkoviiniä sit niihin lahjapussukoihin, mä en voi juoda punkkua.)

Mut niin, noista ryhmätöistä. Vaikka mä olenkin hirmuisen sosiaalinen ja avoin ja blaablaa, niin mä lähtökohtaisesti vihaan ryhmätöitä. Joko muu ryhmä on ihan perseestä eikä tee mitään, tai sit mä ite olen ihan perseestä ja haluisin vaan tehä kaikki vähä sinnepäin, rimaa hipoen ykkösellä läpi. Mutta, mun luonteessa on sellaisia elämää vaikeuttavia piirteitä kuin solidaarisuus ja omatunto.

Jos joku toinen ryhmässä on ahkera, niin mun on tosi vaikee olla tekemättä vähän enemmän ku oikeesti haluaisin. Mä en halua olla se ääliö, joka laskee ryhmän keskiarvoa. Ryhmätöissä mä saatan olla tunnollinen ihan vaan velvollisuudesta muita kohtaan. Teenköhän mä sitä sit muutenki elämässäni, ihmissuhteissani?

En usko. Mulla on loppujen lopuks tosi vähän ystäviä, joihin pidän aktiivisesti yhteyttä. Toisiin useammin, toisiin harvemmin (mitäs asutte siellä pöndellä - mä en pidä puhelimessa puhumisesta, enkä nimenomaan suostu soittamaan jostain velvollisuudentunnosta). Heistä mä pidän kiinni, ja teen sen isoks osaks ihan itseni takia. Koska mun elämä on parempaa kun he ovat osa sitä. Mun ystäviin pätee todella se, että laatu korvaa määrän. <3

Tänään on mun kielikorun vuosipäivä. Mä en käsitä, miten voin muistaa jotakin tällaista. Sitä en kyllä muista, mistä vuodesta oli kysymys, jostain kymmenen vuoden takaisesta kuitenkin. Mutta päivä oli tämä, 16.2., siitä oon varma. Se saattaa auttaa muistamisessa, että mun isän nimpparit on tänään. Mut mistä sellastakaan voi muistaa, isän nimppareita (kattomatta kalenteriin siis)? Mä niin usein kelailen, et mitähän kaikkea tarpeellista mäki voisin osata, useita kieliä vaikka, jos tällaset asiat ei jemmailis mun päässä ryöstämässä mun muistikapasiteettia.

Meillä oli ystävänpäivänä 15-wee bileet. Eli kotibileet Vantaalla, joihin piti tulla sellaisena kuin oli 15-vuotiaana. Napapaita, flanelliruutupaitis solmussa vyötäröllä ja suoralahkeiset farkut. Jenkkihuivilla terästetty ponnari. Älkääkä yrittäkökään väittää, että näin muodikkaita oltiin ainoastaan Rajamäessä. Pilotti ja nappiverkkarit on myös melkosen osuva tuon ajan inkarnaatio. Näin siis vuonna ysiviis. Onneksi se on jo kaukana takana.

Ihan vaan siksikin, ettei mun tarvii juoda lonkeroa useammin. Alkon lonkeroa tietysti, koska silloin kaupan lonkerossa oli vain 2,7 prosenttia. Kaljaa en vielä tuolloin kyennyt juomaan muuta kuin pakon edessä, jos kukaan autollinen ei lähteny naapurikylän Alkoon hakureissulle. Hetken jo lauantaina Alkossa mietin Pöytäviinapullo kädessä, mutta en kyenny lähtemään siihen leikkiin. Vaikka se olisi kyllä ollut autenttisempaa. Parhaan kaverin kanssa jaettiin Pöykky kahteen litran limupulloon ja lurautettiin aplarimehua tai smurffilimppaa päälle. Pillit perään ja kylille. Morjes. Mikä drinksuresepti. Ei ehkä kauheen tervettä, mutta hauskaa.

Tiedoksenne muuten että Green Limea ja Marlin Mustikka-vadelmaa ei valmisteta enää. Tai kohta ehkä valmistetaan, kun bileiden osanottajat on kiertäny vuoronperään kysymässä noita stadin Alkoista. Eiköhän tästä joku markkinamies keksi, että kysyntään on vastattava tarjonnalla! Kuinkakohan moni niistä usko meijän sivulauseisiin ujutetun tarinan 15-v. teemabileistä (pakko, ei tollasia juomia kehtais muuten kysellä) ja kuinka moni oletti meidän olevan hakemassa viinaa ei-ihan-vielä-täysikäsille?

Hei mut kenelle joku Marlin mustikkavadelma ees oli tehty?? Noin niinku virallisesti. Eihän sitä kukaan makuaistin omaava voinu oikeesti juoda, eikä sitä voi käyttää blandiksena mihinkään (juotavaan). Ei kai viinaa nyt virallisesti voi tehdä viistoistavuotiaiden makuhermoja helliväksi? Ehkä just siks sitä ei valmistetakaan enää - ja hyvä niin.