Kaikennäköstä ruoanlaitto-opusta löytyy meiltäkin hyllystä. Mutta ykskään niistä ei kerro mistään perusjutuista, kaikki jotain pinaattiricottacannelloneja. Oon ihan varma, että tänä päivänä yks jos toinenkin kävis vaikka salaa haalimassa keittiön kaappiinsa kirjan, jossa kerrotaan sellasista korkeampaa ymmärrystä vaativista suoritteista kuin esimerkiksi kananmunien keittäminen.

Joku vois hyvinki kuvitella, et vesi kiehumaan, kananmunat tulille ja sit kellosta aikaa. 4 minsaa ja 8 minsaa, jotain sellastahan siellä hotellin aamiaisellakin ne vaihtoehdot oli. Mut ehei, väärinpä kuvittelit. Kananmunat. Niitä ei ensinnäkään saa laittaa jääkaapista kylminä suoraan kiehuvaan veteen, ne menee rikki. Kananmunat on parasta laittaa jo kylmään veteen, siinä ne pikkuhiljaa lämpiää veden mukana. Sit jos oikein haluaa hifistellä, niihin voi napsauttaa sellasella erityisellä työkalulla pienen reiän (meidän munanleikkurissa on sellanen, oikein hi-tech), niin hajoamisriski vähenee edelleen.

Kiehumisvaihe on helppo, silloin ei tosiaan tarvii muuta kuin ottaa aikaa. Kunhan tosiaan huomaat milloin vesi alkaa kiehumaan, koska aika kellotetaan siitä. Tosin tässä kiehumisasiassakin voin briljeerata, että paksupohjaisessa kattilassa kananmunat ei kolhi itseään niin pahoin, kun lämpö on tasaisempaa (tai jotain..).

Mutta annas olla kun munakello piippaa. Ei niitä kananmunia nyt noin vaan kylmään veteen kipata ja sit aleta kuorimaan. Ei se kuori lähde jos tällai aattelit oikaista. Ensin kaadetaan kiehuva vesi pois. Sitten munien annetaan kuivua. Sitten kaadetaan kattilaan kylmää vettä. (Piireissä sitä kutsutaan “pelästyttämiseks”.) Jonkin ajan päästä kylmä vesi kaadetaan pois. Sitten kananmunat saa taas kuivua. Ja SITTEN ne voi kuoria ja syödä. (Toinen näistä kuivumisvaiheista on todennäköisesti tarpeeton, mentorini ei vain muista kumpi, joten pelaa varman päälle.) Että kelatkaa - näin monta vaihetta ja detaljia, ja kyse on kuitenkin vain kananmunien keittämisestä!

Toisaalta, paistetutkin kananmunat on mun mielestä tosi hyviä.

Ps. Jos tää nyt edelleen oli jonkun mielestä itsestäänselvää, tai mutisette sielä jotain että “ei se nyt oo niin justiinsa”, ni suut tukkoon. Ootte ehkä jotain yks kymmenestä -spetsiaalihemmoja. Mä olen ollut kotibileissä, joissa kukaan mun lisäks ei tienny, miten popcornia tehdään kattilassa. Ja mun ruoanlaittohistoria sentään tunnetaan ainakin täällä blogissa. Tämmösillä asioilla ei leikitä.

Mä täytän ens vuonna 30. Ei se mun mielestä nyt niin paljon vielä ole, mutta silti oon jo muutaman vuoden ajan, ilmoittaessani lähteväni Provinssirockiin, saanut kuulla “Ai sä se jaksat vielä käydä??”-tyylisiä kommentteja. Sävy näissä reaktioissa ei useimmiten ole reippauttani ja nuorekkuuttani ihaileva, vaan enemminkin sellainen “kasvaisit sinäkin jo aikuiseksi”. Boring.

Ensinnäkään mä en ymmärrä, miks jossain iässä ei muka enää kuulu mennä festareille? Ja sitten kun lyön lisää pökköä pesään kertomalla majoitusvalinnastani, niin kommentit jatkuu “Mä en kyl mistään hinnasta yöpyis teltassa kolmee yötä!!” Ja jälleen se aavistuksen epäkypsyyttäni paheksuva sävy. Väitän kuitenkin, että jos ilmoittaisin lähteväni viikoks Lappiin vaeltamaan ja telttailemaan, reaktio olisi “Oooh, vähäks siistii!!”…

Mut kyl munkin on sentään myönnettävä, että vanhemmaks tässä on tultu. Telttailu menee vielä oikein hyvin, mut ei missä tahansa teltassa. Puistattaa kun katson sitä kupolimerta. Oma mansionihan on tässä:

(Ei mahtunu ees kokonaan kuvaan.) Kuten joku ohikulkija kommentoi: “Ei toi oo mikään teltta, toi on mökki!” Meidän festarikaksio, makkari ja olkkari. Pientä festariluksusta.

Nimittäin blogibisnes. Mulla alkoi LOMALOMALOMAAAAAHH!! On tätä ootettukin. Ja vähänkö hienoa, että heti ekana lomapäivänä säät muuttuu mega-aurinkoisesta sateiseks ja pilviseks, niin saa jotain kirjotettavaakin. Nimittäin jos ei mitään muuta keksi, niin säästä suomalainen osaa aina puhua.

Juttelin muutama viikko sitten australialaisen tutun kanssa Lontoossa (I’m so very internationaal..). Tyttö kertoi että muuttaessaan Eurooppaan hän ei voinut käsittää miten kaikki puhuu koko ajan säästä. Kun siellä päin Ausseja mistä hän tuli, ei kukaan puhunut säästä. Miksi olisikaan, kun se oli päivästä toiseen samanlainen. Aurinkoa, aurinkoa, aurinkoa. Kauheeta, mistähän suomalaiset puhuis, jos säästä ei voisi puhua? Vaalirahakohusta ja Miss Suomen uudesta poikaystävästä? Michael Jacksonista nyt vois muutaman sanan vaihtaakin, mutta kuitenkin; Sää on ihan turhan takia parjattu puheenaihe. Ainainen valittaminen säästä ärsyttää, mutta siitä puhuminenhan on mitä loistavin aihe - kaikki voi osallistua ja aina on uusia juonenkäänteitä päiviteltäväks.

Sitäkin parempi aihe tällä hetkellä on kesäloma. Aika viime kesälomasta tähän päivään on ollu tapahtumiltaan turhankin rikas. Alkajaisiks yksi elämänkulkuni kannalta merkittävä ihminen kuoli, sitten paras ystäväni sairastui vakavasti, mistä riitti akuuttia murhetta vielä pitkälle kevääseen. Syksyllä lähin esimieheni sai yllättäen potkut. Kevään aikana suoritin loput tutkintooni kuuluvat kurssit samaan aikaan kun tein ylipitkiä työviikkoja, vastuuni töissä kasvoi hurjasti ja uusia tehtäviä tuli liukuhihnalta omaksuttavaksi. Siihen nähden ei liene ihme että väsyttää, ja loma tulee todella tarpeeseen. En nyt siis kerjää mitään sympatioita tässä, yritän vain itse ymmärtää miten voin olla näin loppu ja rikki, ja toivon samalla löytäväni uupumukselle järkevän selityksen. Ettei totuus vain olisi se että tällaista se on, työelämä..

Mutta kuten tämän parhaan ystäväni kanssa Provinssissa todettiin; Vaikka mitä kamalaa vuoden aikana tapahtuisi, niin yksi pysyy: Aina kesäkuun puolessa välissä me löydetään ittemme pölisevältä Provinssin päälavan kentältä. Ja kaikki on taas, ajoittaisesta epäuskosta huolimatta, hyvin.

Siis mitä helvettiä - eiks tänne oo taas kuukauteen tullu yhtään uutta postausta?? Damn.

No, kohta tulee. Asiaa on ainakin seuraavista: pölypussit, hihasilityslauta, liikennemerkit ja mökkeily. No vähä huijasin, ei mul mökkeilystä oikeesti mitään keuhkottavaa just nyt mielessä oo, mut enköhän mä jotain keksi.

Stay tuned.

Panokseni Suureen Pyllykohuun!

Helsinki-Vantaa torstaina.

–> Oli muuten samat shortsit ja släbärit vielä lauantainakin Aleksanterinkadulla. Olihan tääl kuitenki n. +10 ja sato vettä, ja pojat ihan sellaisessa sivistyneessä keskieurooppalaisessa hilpeystilassa. Rupes kyl hymyilyttämään. Leijona suree.

Pyöräilykausi on korkattu. Alkajaisiks sunnuntaina rapiat 30 kilsaa (ei lainkaan mitään vappupöhnien kompensoimista, ehei..) ja nyt muutama päivä pyörän selässä duuniin.

Olinki lähes kerinny unohtaa miten paljon voi ottaa aivoon kaiken yläpuolella killuvat fillarisankarit. Siis nää helvetin trikoopökät, jotka “on kuitenki pyöräilly koko talven, ja osaa lukee liikennettä niinku vähäks hyvin”. Siis voi vittu. Sori vaan.

Nää helvetinperkeleet aiheuttaa muun yhteiskunnan vihan pyöräilijöitä kohtaan. Heitähän ei siis koske muun muassa sellaiset säännöt kuin punaiset liikennevalot, reitit joita ei missään nimessä voi lukea pyöräteiks, autoille yksisuuntainen liikenne janiinvittuedelleen. Näistä urpoista huokuu sellanen “kato meikä tästä sujuvasti suhailee, jos kaikki olis niinku meikä, niin tää sujuis kato just tästä tälleen avot!” Jos kaikki olis niinku sä, niin kolera-allas olis täynnä mummoja, koska siinä kolera-altaan autotien puoleisella pätkällä EI KUULU ajaa pyörällä. Autot ajais todella paljon enemmän toistensa perään, koska kaikki kuskit ei luota sokeasti siihen että sä pääset turvallisesti livahtamaan punasia liikennevaloja päin siitä 10 metrin aukosta kahen auton välistä. Ja kävelijät nousis ihan kohta barrikadeille ja vetäis turpaan kaikkia kohdalle osuvia pyöräilijöitä, koska kaikki pyöräilijät ei ihan todella mahdu ajamaan Fredaa väärään suuntaan jalkakäytävällä.

Mä ymmärrän, jos joku arka sunnuntaipyöräilijä vähä oikasee sieltä-täältä eikä ihan osaa lukee pyöräilijöihin viittaavia liikennemerkkejä, mut sinä saatanan sankari niissä trikoissas ja puolentoista tonnin Nishikis selässä - sinä osaat. Ihan todella osaat. Ei saatana.

Mun duunipaikka muutti. Mulla on ollut suuria logistisia haasteita ehtiä ajoissa töihin. Mä nyt oon joka tapauksessa aina vähän myöhässä joka paikasta, mut nyt se on jo liian huomattavaa.

Käytännössä mulla on useita vaihtoehtoja mennä töihin. Ne jotka tuntee Helsinkiä saa ehkä tästä (niin kovin syvällisestä) jutusta enemmän irti, jos annan vähän tarkempia koordinaatteja. Mä asun siis Kurvissa, ja mun työpaikka on tätä nykyä Pursimiehenkadulla. Sinne pääsee mukavasti suoraan

a) Bussilla numero 16, joka vetää antaumuksellisen sightseeing-reitin Kruunuhaan ja Ullanlinnan läpi. Paljon kivoja kauppoja ihasteltavana matkan varrella. Myös paaaaljon mukulakiveä, joka ei pitkäks venähtäneiden iltojen jälkeen oo ihan niin jees. Tää varsinainen bussimatka kestää aika pitkään, mut kuitenki siedettävät 20 minuuttia. Mutta tän matkan järjestelyyn tuhraantuu paljon enemmän: Bussipysäkille on pakko mennä vähän aikasessa, koska bussiin on vaikea ehtiä juosten, jos se sattuukin olemaan tulossa jo kun käännyt rantatielle. Plus et tää bussi kulkee noin 20 minuutin välein - jos missaan sen, niin odotusaika on pitkä, tai sit täytyy vaihtaa vaihtoehtoihin b tai c, mikä tarkoittaa siirtymistä toiseen suuntaan kodistani. Ja koska mä katon sitä aikataulua kotona ja tähtään just tasan siihen merkittyyn aikaan, niin todennäköisyys pelkkien perävalojen näkemisestä on huomattavan suuri.

b) Ratikalla numero 6. Ratikat on kivoja, mutta Sörnäinen-Hietalahti -ratikkamatkalla jopa minä ehtisin kutoa villasukat.

c) Metrolla Kamppiin ja bussilla nro 14/14B perille. Tää olis ilmeisesti nopein vaihtoehto, mutta vaihtaminen on mun mielestä lähtökohtasesti ihan perseestä. Matkustamisessa pahinta on odottaminen. Se, että tököttää kuin tikku paskassa, eikä voi tehdä ite mitään matkan etenemisen eteen. Tästä syystä kartan vaihtoehtoja, joissa pitää vaihtaa. Mutta tää on ainoa vaihtoehto, jossa ei tarvitse katsoa aikataulua, mistä propsit. (Kieroutunutta, että mä vihaan odottamista, ja kuitenkin aiheutan odotustilanteita toistuvasti muille olemalla ite myöhässä. Noh, maailma ei ole täydellinen.)

En ole vielä päättänyt suosikkiani noista reittivaihtoehdoista. Onneksi bonusvaihtoehtoni d on aivan nurkan takana:

d) Polkupyörä!

Nurkalla on siis vuosihuolto, johon koko talven taivasalla majaillut pyöräni olis kai vietävä, ennen ku sitä uskaltaa alkaa käskyttää päivittäisillä työmatkoilla. On muuten erinomaisen fiksu veto ostaa seitsemän huntin pyörä ja jättää se Helsingin talven armoille ilman mitään suojaa. Ei uskois ihan viime syksynä ostetuks. Mut kai sitä viel saa kiillotettua. Pahimpia on sellaset ruuvit, jotka on pienessä kuopassa - siinä kun se vesimassa seisoo montussa ruuvin päällä koko talven, ni ruostuiskohan se? Enpä tiedä.

Se on kuulkaa hyvä tulla välillä kipeeks. Piipahdin maanantaina Tukholmassa työreissulla, ja nappasin mukaani jonkun sikainfluenssan. Nyt tehokas sairastaminen päällä, et ehtis vappukuosiin huomiseks. Toki rommitotilla ja jekulla saa hetkellisen juhlakunnon päälle, mut jälkimainingit on yleensä sitä karseemmat. Muistissa edelleen Millennium-uusvuos, josta “ei-vaan-voinu-jäädä-pois”. Kolme päivää 39,5 asteen kuumeessa siihen perään oli ihan ok hinta silloin, mut ei nyt ehkä sentään Vapusta nollaysi.

Niin se mikä hyvä juttu tässä sohvalla kököttelyssä on, on tietysti tää et ehtii vihdoin päivittelee blogia. Onneks mulla on vielä ainaki yks lukija, joka vähä potkii persiille tässä asiassa. Thanks Katja.

Katjaa ainaki kiinnostaa ihan sikana selitykset, miks en oo kirjottanu. Kerron silti, koska tää on muutenki hyvä juttu. Mulla oli (ja voi stana jos oon nyt laskenu väärin) vihoviimeinen tentti yliopistolla eilen. Siihen valmistautuminen ja samaiseen kurssiin liittyvän harkkatyön tekeminen on vieny kaiken ajan siltä, jota edes teoriassa vois kutsua omaksi ajaksi. Elämä? Error 404: Page not found.

Mut siis se tentti: Ekaa kertaa ikinä mä osasin vastata joka ainoaan kysymykseen! Kaheksan vuotta opintoja ja viimein mä oon oppinu jotain ihan oikeesti niiden kahen opintoviikon edestä. Mahtia. Niin siis emmä nyt sano et vastaukset oikein olis ollu, mut ainakaan ei tullu perinteistä kylmää hikeä kyssäreitä lukiessa ja sitä ääliö-tunnetta ku tietää suoltavansa vaan jotain sontaa paperille, et jos jotain säälipinnoja sais. Meidän laitos kun ei juurikaan edes sellaisia harrasta. Et hyvä fiilis ois. Alkakaahan hakea jo mekkoja naiset ja silittää paitoja miehet, mun juhliin ei missä tahansa ryysyissä sit tulla. (Ja vinks: Pelkästään valkoviiniä sit niihin lahjapussukoihin, mä en voi juoda punkkua.)

Mut niin, noista ryhmätöistä. Vaikka mä olenkin hirmuisen sosiaalinen ja avoin ja blaablaa, niin mä lähtökohtaisesti vihaan ryhmätöitä. Joko muu ryhmä on ihan perseestä eikä tee mitään, tai sit mä ite olen ihan perseestä ja haluisin vaan tehä kaikki vähä sinnepäin, rimaa hipoen ykkösellä läpi. Mutta, mun luonteessa on sellaisia elämää vaikeuttavia piirteitä kuin solidaarisuus ja omatunto.

Jos joku toinen ryhmässä on ahkera, niin mun on tosi vaikee olla tekemättä vähän enemmän ku oikeesti haluaisin. Mä en halua olla se ääliö, joka laskee ryhmän keskiarvoa. Ryhmätöissä mä saatan olla tunnollinen ihan vaan velvollisuudesta muita kohtaan. Teenköhän mä sitä sit muutenki elämässäni, ihmissuhteissani?

En usko. Mulla on loppujen lopuks tosi vähän ystäviä, joihin pidän aktiivisesti yhteyttä. Toisiin useammin, toisiin harvemmin (mitäs asutte siellä pöndellä - mä en pidä puhelimessa puhumisesta, enkä nimenomaan suostu soittamaan jostain velvollisuudentunnosta). Heistä mä pidän kiinni, ja teen sen isoks osaks ihan itseni takia. Koska mun elämä on parempaa kun he ovat osa sitä. Mun ystäviin pätee todella se, että laatu korvaa määrän. <3

Miksei mun blogi päivity?? Hmph. Aina saa kaiken tehä ite…

Mutta kuulkaas, nyt on löytynyt jotain hienoa. Kiitos kahden ystäväni, jotka mut näihin tutustutti. Saanen esitellä:

PESUPÄHKINÄT!!

(kuva by Timo.)

Muutama tällanen pyykin seuraan koneeseen ja avot. Puhdasta, raikasta pyykkiä tuloo. Näitä saa ainakin Ruohonjuuresta. Hintaa on 18e/kilo, eikä nää paina paljoo. En nyt osaa esittää päteviä excel-laskelmia, mutta väittäisin, että ei tule pulveria kalliimmaksi.

Mä en oo mikään maailman ekologisin ihminen, mutta yritän silti tehdä edes jotain hyvää. Vastapainoksi kaikelle turhalle kulutukselle, mistä on niin vaikeeta tinkiä. Mä kierrätän biojätteet, pahvit, lasit ja säilyketölkit. Mä jumitan suihkussa juoksevan veden alla pahimmillaan parikyt minuuttia (meidän kylppärissä on niin s**tanan kylymä!). Mä käytän pesupähkinöitä ja käsipyykkiin Ecover-pesuainetta. Mä lennän surutta lomilleni kerran-kaks vuodessa. Mä en omista autoa (koska en sitä tarvitse - asun metropysäkin vieressä) ja moralisoin sivulauseissa helsinkiläisiä kavereitani, jotka ajavat autolla leffaan stadin keskustaan. Mä vuokraan auton Euroopassa ens kesänä kaheks viikoks, koska se vaikutti vaan niin kivalta idealta. Mä ostan luomumaitoa, mutta harvemmin mitään muuta luomua, koska se tuntuu niin kalliilta. Mä suosin Kampin pohjakerroksen K-supermarkettia, koska niiden kauppias sanoi radiossa kiinnittävänsä huomiota ekologisuuteen ja hankkivansa biohajoavat muovikassit heti, kun löytää sopivan toimittajan. (Plus siellä on hyvä valikoima!) Ja voishan tätä jatkaa vielä.

En siis todellakaan ole mikään pyhimys mitä luontoon tulee, mutta yritän silti tehä edes jotain pientä. Ja toivon, että muutkin yrittäisivät. Siksi mä ostan kaikille lahjaks tänä vuonna pesupähkinöitä! Sori vaan te, jotka täytätte pyöreitä tai ootte muuten saavuttanu jotain mahtavaa - meikä tuo lahjaks pussillisen pähkinöitä. Ja maailma pelastuu!!…

Tänään on mun kielikorun vuosipäivä. Mä en käsitä, miten voin muistaa jotakin tällaista. Sitä en kyllä muista, mistä vuodesta oli kysymys, jostain kymmenen vuoden takaisesta kuitenkin. Mutta päivä oli tämä, 16.2., siitä oon varma. Se saattaa auttaa muistamisessa, että mun isän nimpparit on tänään. Mut mistä sellastakaan voi muistaa, isän nimppareita (kattomatta kalenteriin siis)? Mä niin usein kelailen, et mitähän kaikkea tarpeellista mäki voisin osata, useita kieliä vaikka, jos tällaset asiat ei jemmailis mun päässä ryöstämässä mun muistikapasiteettia.

Meillä oli ystävänpäivänä 15-wee bileet. Eli kotibileet Vantaalla, joihin piti tulla sellaisena kuin oli 15-vuotiaana. Napapaita, flanelliruutupaitis solmussa vyötäröllä ja suoralahkeiset farkut. Jenkkihuivilla terästetty ponnari. Älkääkä yrittäkökään väittää, että näin muodikkaita oltiin ainoastaan Rajamäessä. Pilotti ja nappiverkkarit on myös melkosen osuva tuon ajan inkarnaatio. Näin siis vuonna ysiviis. Onneksi se on jo kaukana takana.

Ihan vaan siksikin, ettei mun tarvii juoda lonkeroa useammin. Alkon lonkeroa tietysti, koska silloin kaupan lonkerossa oli vain 2,7 prosenttia. Kaljaa en vielä tuolloin kyennyt juomaan muuta kuin pakon edessä, jos kukaan autollinen ei lähteny naapurikylän Alkoon hakureissulle. Hetken jo lauantaina Alkossa mietin Pöytäviinapullo kädessä, mutta en kyenny lähtemään siihen leikkiin. Vaikka se olisi kyllä ollut autenttisempaa. Parhaan kaverin kanssa jaettiin Pöykky kahteen litran limupulloon ja lurautettiin aplarimehua tai smurffilimppaa päälle. Pillit perään ja kylille. Morjes. Mikä drinksuresepti. Ei ehkä kauheen tervettä, mutta hauskaa.

Tiedoksenne muuten että Green Limea ja Marlin Mustikka-vadelmaa ei valmisteta enää. Tai kohta ehkä valmistetaan, kun bileiden osanottajat on kiertäny vuoronperään kysymässä noita stadin Alkoista. Eiköhän tästä joku markkinamies keksi, että kysyntään on vastattava tarjonnalla! Kuinkakohan moni niistä usko meijän sivulauseisiin ujutetun tarinan 15-v. teemabileistä (pakko, ei tollasia juomia kehtais muuten kysellä) ja kuinka moni oletti meidän olevan hakemassa viinaa ei-ihan-vielä-täysikäsille?

Hei mut kenelle joku Marlin mustikkavadelma ees oli tehty?? Noin niinku virallisesti. Eihän sitä kukaan makuaistin omaava voinu oikeesti juoda, eikä sitä voi käyttää blandiksena mihinkään (juotavaan). Ei kai viinaa nyt virallisesti voi tehdä viistoistavuotiaiden makuhermoja helliväksi? Ehkä just siks sitä ei valmistetakaan enää - ja hyvä niin.