Mä en oo mikään kerrostalostalkkeri ja naapurikyttääjä, mutta kun vastapäinen talo on vain muutaman metrin päässä ja silloin tällöin tulee uloskin vilkaistua, niin oppii tahtomattaankin juttuja muiden ihmisten arjesta. Kotonaan valot päällä alasti käyskentelevät kaupunkilaiset on kulunut juttu, mut meitä vastapäätä asuu sellanen valtava koira. Ja se koira viettää suuren osan ajastaan asuntonsa ikkunalaudalla. Talouden ihmisasukit jättävät iltaisin yhdestä ikkunasta sälekaihtimet sen verran ylös, että koira mahtuu istumaan siinä ikkunalaudalla ja katselemaan ulos.

Tai ainakin vietti, jätti ja mahtui. Yhtenä päivänä sitä koiraa ei näkynytkään. Eikä seuraavana. Tai sitä seuraavana. Vaikka mulla ei ole mitään käsitystä keitä nää ihmiset on, enkä mä sitä koiraakaan varmaan tunnistais kadulla, niin silti tuli jotenki surullinen olo. Et mitähän sille koiralle on sattunu? Kämpässä kuitenki palo valot tasasesti, joten ei ne missään reissussakaan olleet. Ehkä on niin kylmä että se ei viihdy siinä ikkunalaudalla? (Iso karvanen koira?) Ehkä se pelkkä koira on jossain reissussa? Entä jos se on kuollu?

Hassua, miten oman elämän kannalta merkityksetön asia voi aiheuttaa apeutta ja jäädä vaivaamaan, kun ei oo keinoa selvittää todellisia syitä. Vähän sama juttu kun viime kesänä Sörkan metroasemalla oli usein aamuisin sellanen vanhempi, parrakas, herttainen laitapuolen setä soittamassa nokkahuilua. Selkee pummin habitus, mut hänpä ei pummannut euroa “soittaakseen äidille” - hän soitti nokkahuilua. Välitön lämpönen ja hyvä mieli joka aamu. Mut sit yks aamu se ei ollutkaan siellä. Eikä oo ollut sen koommin. Rutiinit rikkoutuu ja vastauksia ei ole, on vain (turhan vilkas) mielikuvitus.

Mutta toissapäivänä se koira oli taas siellä ikkunalaudalla. Voi sitä yhdentekevästä asiasta kihonnutta riemua. Elämä on taas uomissaan. Ehkä väistämättä saapuva kevät tuo sen nokkahuilu-sedänkin takaisin?

Kiitos iPodin shufflen, vanha biisi kaivautui kätköistä kuvastamaan tätä loppumatonta talvea. Sopii tähän Siperian tunnelmaan, vaikka tänään kohotankin maljan kuusivuotiaalle ihmissuhteelle, jonka vuoksi en totisesti ole vuodattanut kyyneltäkään naismuistiin. Jollain tapaa kuitenkin tosi raskas olo; liikaa työtä, liikaa stressiä ja liikaa liian painavia vaatteita päällä päivästä toiseen. Liian pitkään umpijäässä olleita sormia ja varpaita. En valita talvesta, lumesta ja pakkasista, mutta en valittais myöskään vihreänä pilkistävästä maasta, lämmittävästä auringosta, leppeästä tuulesta ja kevään tuoksusta. Elämä on ihanaa ja raskasta, haikean suloista. Ihan kuin tämä: (<-- lisäsin linkin tuohon, kun tuo allaoleva YouTube-viritys näkyy kuulemma joillekin vain valkoisena neliönä. Oikein informatiivista. Working on it.)

Vttu mikä laji. Hiihdetään ja ammutaan, häh?

Oli pakko kaivella raamattua ja ihan oikein oletin, että historia liittyy metsästykseen ja sodankäyntiin arktisissa oloissa. Juontaa juurensa sotilaspartiohiihdosta. Vaadin vanhaa nimeä takaisin, oisko hiukan päheempi?!

Mä oon yrittäny pysyy edes kohtalaisen positiivisena tän lumen suhteen. Tänään meinas hiukan käpy palaa, ku en ehtiny tanssitunnille liikenteen jumittaessa mössölumessa. Muutaman korttelinvälin kävelyäkään ei nyt ihan “kipasuks” voinut kutsua. Ja sitte erehdyin kuljettelemaan Google Mapsin ukkelia pitkin kesäisiä Helsingin katuja. Oih.

Olis muuten supermielenkiintoista saada joku sentimenttikäyrä ihmisten Facebook-statuksista liittyen aiheisiin “lumi” ja “talvi”. Siis sellanen käppyrä, joka indikois statuspäivitysten positiivinen/negatiivinen-tasoa. Muistan hyvin alkutalven hihkumiset: “JESS, ensilumi!!”, “Ihanaa, lisää lunta!!”, “Winter Wonderland <3", ja niin edelleen. Entäs nyt? "Voisko tää talvi jo loppuu??", "Joo, lisää lunta. vittujee." Olis mielenkiintoista tietää, missä vaiheessa se kamelin selkä katkee ja valitus taas alkaa.

Sit semmostaki oon miettiny, et kun tossa oli jonkin aikaa tosi kovat pakkaset, Helsingissäkin -15 astetta. Niin mites kun joku vaik eteläeurooppalainen tulee silloin lomalle Helsinkiin, ei siis aikomuksenaan mihinkään laskettelurinteeseen rynnätä, vaan ihan vaan kaupunkilomalle. Eihän se rassukka omista varmaan ees kunnon talvitakkia, ni mihin ihmeeseen se pukeutuu kun kadut on ihan syystä täynnä naparetkeilijän ilmentymiä? Ja sit vielä hassumpaa, et näitä ulkkareita kuitenki näkee ihan sään vaatimalla tavalla pukeutuneina, ellei jopa paikallisiakin överimmin. Ostaako ne nää vaatteet, yhtä viikonloppua varten? Saako niitä vuokrata jostain? Kiertääkö nää samat kledjut turistilta toiselle, vaihto Helsinki-Vantaalla? Hmm. Elämän suuria mysteereitä.

Ps. Huomenna tulee 45 minuuttia matkalaukun matkasta maailmalle. Mä niin katon!!

Jaa, se tais vuosi vaihtua. Jotta päästäis liikkeelle nk. puhtaalta pöydältä, täytyy edellinen vuosi tietysti lakaista maton alle. Vaimitensenytoli. Tadaa - kuvakollaasi päättyneestä vuodesta, s’il vous plaît!

Vuoden alussa merikin oli jäässä ja unohdin, ettei 28-vuotias ole enää random-jumppakärpänen. Ystävänpäivänä taannuttiin vuoteen ysiviis, vantaalaisten kotibileiden dresscodena ruutuflanellit ja asenteelliset napapaidat. Vappuna tein ilmapallokoiran, IHAN ITE! …jonka veljeni sitten rikkoi. Jotkut asiat ei vaan muutu.

Kesäkuussa matkattiin vielä kauemmas ajassa & paikassa ja näyttäydyttiin Lontoossa kasarihengessä. Vieläkään ei oltu liian vanhoja, köyhiä tai kipeitä Provinssirockiin. Juhannuksen vietin kumppareissa lop-pu-ma-ton-ta krokettimatsia vääntäen.

Heinäkuussa uhmasimme fysiikan lakejakin enemmän tervettä järkeä ja matkalaisten korkeanpaikankammoa roadtripillä Milanosta Barcelonaan luottaen sokeasti ettei a)automme hyydy b)vastaan tule ketään. Elämys, elämys, elämys. Huokaus.

Maailmalla huitelun jälkeen vetäydyin mökille Savon sydämeen, ensimmäistä kertaa viiteentoista vuoteen. Kaikki oli kovin paljon pienempää kuin muistin, mutta ei tippaakaan vähemmän kaunista. Suomen kesä, oijoijoi.

Elokuun alussa olin noin 79999 muun ihmisen kanssa toteamassa, että kyllä se Madonna on ihan jees muurahaisen kokoisenakin. Ja kiitin geenejäni siitä, että olen kuitenkin 170 senttiä pitkä.

Loppukesä ja alkusyksy omistettiin maakuntamatkailulle: Perinteiset kesäjuhlat kotikotona Rajamäellä, perinteiset venetsialaiset rapujen ja pesäpallon merkeissä Vimpelissä, ei niin perinteistä minigolffia, kesäteatteria ja epämääräistä hörhöilyä akselilla Tampere-Lempäälä-Vesilahti sekä vaelluskaipuuta pikkiriikkisen lievittänyt yön yli reissu Nuuksion nuotioiden äärelle.

Syyskuun lopulla totesin osaavani pitää jopa isin liikutuksen partaalle saattavan puheen - ei homma eikä mikään, kunhan aihe on oma maisterius ja jallua on tarpeeksi.

Lokakuun alussa keräs kuvasin sieniä.

Loppuvuodesta kävin toteamassa ja kokemassa kanavakaupunkien pyöräilyvimman. Kahdesti. Kuvassa pyöräparkki Leidenin juna-asemalla. Nii ja semmonen kanava. Tai kanaali. Kumpi se on?

Summa summarum vuosi taisi mennä ihan kivasti ja kiltisti, koska joulupukki tuli tänäkin vuonna.

Että tätä myötä sitten viimein hyvää uutta vuotta tältäkin suunnalta!

Hoplaa!

On se nyt taas tämäki ku ei lomallakaan ehdi päivittelee tätä virtuaalielämäänsä.

Mä oon siis pitäny tämän vuoden talvilomani tällä viikolla. Ei tullu viime keväänä mieleen et vakituiseen työssäkäyvällä ihmisellä on joku sellanenkin kuin “talviloma”.

Tämänkertaiset lomajärjestelyt hoidin mielestäni erittäinkin mallikkaasti. Ensinnäkin en säästellyt lomapäiviä jouluun, sehän olis ollu turhankin ilmeistä. Kelasin, että on hienompaa jäädä lomalle nyt, kun töissä on peruskiire ja ihan oikeesti jotain mistä pitää lomaa. Mikäs siinä välipäivinä töitä tehdessä, kun asiakkkaista ei kuulu pihaustakaan (I wish).

Toisekseen aloitin lomani hilpasemalla suoraan Helsinki-Vantaalle. (Meinasin kirjoittaa “suorinta tietä”, mut menopeli oli 615T, joten ei.) Mikään ei ole parempi tapa repäistä ajatuksia irti töistä kuin vaihtaa heti alkuun muutamaks päiväks maisemaa ja nauttia kauniista kaupungista ystävän ihanassa seurassa.

Sitähän sanotaan että matkustaminen yleensä avaa silmät myös sille, mikä kotona on niin paljon paremmin. Mutta lähes missä tahansa Euroopan kaupungissa tallailu osoittaa kyllä tuskallisen konkreettisesti ainakin yhden asian, joka Helsingistä puuttuu: KÄVELYKATU. Älkääkä nyt viittikö inahtaakaan siitä Iso-Robasta. Mikä vakavasti otettava kävelykatu on kuin pikkutaajamat peltojen keskellä: et ehdi ees tajuamaan et se alko kun toinen liikennemerkki jo kertoo et se päättyy? Millä kävelykadulla on 2 ruokamarkettia, lähetystori ja UFF? Kebabkiskoja?? No, Helsingin ainoalla kävelykadulla on. Puhumattakaan siitä, et mikä hemmetin kävelykatu sijaitsee kilsan päässä ydinkeskustasta?

Et juu ei, ei täytä kävelykadun mittoja mielestäni. Jokaisessa eurooppalaisessa kaupungissa pitäis olla lakisääteinen kävelykatu, jossa olis kauppoja, isoja ja pieniä, kahviloita, pubeja, ravintoloita, terasseja (Suomessa ei ehkä ympärivuotinen ilo, mut anyway).. Kalevankadun uusittu alkupätkä on ihan mainio esimerkki millainen vois olla viihtyisä kävelykatu, mut jotta siinä vois kävellä eikä vain astua päästä päähän, sen pitäis olla ehkä vähän pidempi kuin 10 metriä.

Aleksanterinkatu olis aika ilmeinen Helsingin viralliseks kävelykaduks. Enää tarttis vaan päästä eroon kymmenistä takseista, jakeluautoista, ehkä ratikoistakin (vaik kyl monessa kaupungissa ratikat ajaa suht ongelmitta kävelykadulla, en oo vaan ihan varma miten se osuis yksiin esimerkiks pikkujouluisen suomikansan kanssa - ehkä se nimenomaan “osuis”), korottaa se keskiosa reunojen tasolle ja, ja… Mut tuskin onnistuu, koska Helsingissä täytyy päästä autolla ovelta ovelle ja samaan suuntaan täytyy mennä lähes rinnakkain monta eri katua et mahtuu olee ja voi valita vaihtoehtoisia ajoreittejä.

Samalla kun Aleksi muutettais ihan oikeeks kävelykaduks, vois sieltä Fredan nurkilta roudata ison läjän pienempiä putiikkeja Aleksille. Silloin niissä tulis käytyäkin, varmaan monen muunkin kuin mun. Lisää asiakkaita heille, monipuolisempaa päällepantavaa ihmisille. Mä vähän luulen et monikaan ei tiedä millaisia aarteita Punavuoren putiikeissa piilee. Eikä ne kaikki ole niin jumalattoman kalliita, etteikö kolmen H&M-kuteen hinnalla sais yhtä persoonallisempaa ja laadukkaampaa riepua.

Miks mä en vois päättää kaikista tämmösistä jutuista ja sit joku muu tulis ja ratkois kaikki näihin sisältyvät ongelmat ja toteuttais ne sillai hyvin ja nopeesti?

Viikonlopun uutisissa oli juttu urheilukerhosta, josta joku oli pölliny massia. Jaa niin että joku hivuttaa ittelleen kerhohuoneen kaapissa olevasta lippaasta kolikon silloin tällöin, tai ottaa kupin kaffea maksamatta siitä? Ei ihan. Tältä kerholta oli käännetty vaatimattomat 135 000 euroa. No joo, olkoonkin että 10 vuoden aikana. Keskimäärin 13 500 vuodessa. Sillai ihan nasta budjetti kerholla, kun tuollasta kavallusta ei edes huomata, ennen ku 10 vuoden päästä tutkitaan vähä papereita. Pistää vaan miettii et paljos sitä fyrkkaa kokonaisuudessaan on ku ei pistä silmään tommoset karkkirahat. Ja mistä nuo rahat on peräsin - ovelta-ovelle-joulukalenterimyynnistä? Epäilen. Ja paljon noissa kerhoissa yhteensä pesii rahaa, kun Eduskunta tuskin on niinku Rajamäki 90-luvulla, jossa pelaat fudista tai säbää tai et tee mitään. Niin, paitsi myyt niitä joulukalentereita. Jotenki nyppii.

Ei jumalauta. Mä vietän harvinaista lauantaita kotona, ilman mitään suunnitelmia. Mitä ny aattelin illalla käydä Hietsussa kattomassa kynttilöitä, muuten vaan kotona jemmailua. Pientä pintasiivousta ja sellasta.

Äsken soi ovikello. En jaksa mennä, siellä on joku sananjulistaja kuitenkin. Ei nykyaikana kaupungissa kukaan tuu noin vaan kylään. Sit se joku koputti. No, ehkä siel onki jotain oikeeta, kai sitä ny ovisilmäl voi käydä stalkkaa. Mitävttua - jotain Halloween-kersoja!! Noitia ja semmosia. Eikö se perkeleen pääsiäisvihtominen riitä ku ruvetaan jo puolivuosittain heilumaan?? Hienoo. Enkä voinu ees avata ku meil ei tosiaan ois ollu MITÄÄN annettavaa. Avattuja karkkipusseja ja suklaalevyjä vain. Mä sentään tarkistin, hei. Ne koputti monta kertaa, ja meikä lymyili. Että kiitos vaan tästäkin paskasta fiiliksestä. Huh.

Mä en omista autoa, mutta mulla on silti asukaspysäköintilappu Helsingissä porukoiden Micraan. Ei se mulla kovin useasti kaupungissa ole, mutta muutamastakin kerrasta maksaa ihan mielellään 36 euroa vuodessa - parkkimaksuilla ei pitkää hetkeä tuolla summalla kadun vierellä seisoskeltais.

Niin kauan kuin oon Helsingissä asunu oon kummastellu tota järjettömän halpaa hintaa. 36 euroa, koko vuosi?? Naurettavaa. Eikä mekään asuta ku 2,5 kilsaa keskustasta. Olis vaikka 50 euroo, tai ees 40 - neljäkin euroo lisää per auto tois isot rahat, jotka vois käyttää vaikka katutöiden nopeuttamiseen tai pyöräteiden rakentamiseen (pyörätiet tekee myös autoilijoiden elämän helpommaks).

Mutta mitä nyt? Ennen ku ehdin tätä hommaa edes täällä ihmettelemään (mikä yleensä johtaa toimenpiteisiin päättävillä tahoilla, kuten Hesarin sarjissivulla) niin jopas - Asukaspysäköntimaksu nousee vuoden alusta sataan euroon! Rehellisesti ajateltuna, jos mulla olis auto täällä koko aika, niin eihän tuo 100 euroakaan koko vuoden parkkimaksuista oo paljoa, mutta kertakorotuksena se on aika huima. Lähes kolminkertainen. Vähentääköhän tää auton omistamista Helsingissä? Tuskin. Ja jos se ei vähennä omistamista, niin vähentääkö se pysäköimistä (yhtenä argumenttina kun oli ongelmallinen autojen säilyttäminen katujen varsilla)? No mitä luulet. Vituttaako useita autonomistajia nyt? Varmasti. Mihinköhän nää rahat sitten aiotaan käyttää? Kiinnostaisi.

Emmä tiedä mitä mieltä mä tästä oon. Katotaan sitten, kun seuraavan vuoden asukaspysäköintimaksulappu kolahtaa luukusta.

Stadilaistumista ei tosiaankaan mitata sillä, kuinka hienosti bamlaa slangia, kuinka nokkelat herjat keksii “Amarillossa pysähtyvistä K-junista” tai mille eteläiselle pokkikadulle vitsikkäästi hahmottelisi susirajan.

Stadilaistunut lienee silloin, kun syystalven ensimmäisessä räntäsateessa litisevä Aleksanterinkatu saa huokaamaan hymyillen: “ihan ku ois joulu”. Jäätävää.