Mä tiedän lapioivani samaa monttua minne yritän tällä kirjoituksella kusta, mutta ihan sama. Pakko ilmaista muutama rakentava ajatus hiljattain startanneesta piinasta nimeltä Big Brother. Piinan tästä tekee se, että vaikka mä niin halveksin kyseistä sarjaa enkä missään nimessä aio tuhlata minuuttiakaan elämästäni tällaseen roskaan, niin lienee tänäkin syksynä väistämätöntä että mä katon sitä kuitenkin. Pari viikkoa niin mä tiedän aivan salettiin ketä ne kaikki Terhit ja Tuulit ja Sampot ja Minnat on, ja kuka on ketäkin pannu. Nyt kun mä en vielä muista ainotakaan tän vuoden kilpailijaa nimeltä on vielä hyvä yrittää nousta koko sonnan yläpuolelle ja olla kärkkäästi mieltä:

Lainaus Ilta-Sanomista (<- foorumi, jossa mun ei myöskään pitäis käydä kun aina pistää vihaks): "13 asukkaasta vain kolme seurustelee, joten luvassa on takuulla kuumia tunteita niin peiton alla kuin päälläkin." Tätähän ihmiset jostain käsittämättömästä syystä haluaa nähdä. Kun teinit bylsii. Mitä ihmettä se kertoo meistä? Huomattavasti enemmän kuin niistä teineistä talossa. Mua ällöttää, oksettaa, itkettää ja vituttaa että tällasta tuubaa pistetään mun saataville jo kuudetta vuotta peräkkäin.

Ensimmäinen kausi Suomen BB:tä oli vielä ihan jees. Kilpailijat valittiin hakemusten perusteella, eri ikäistä ja -näköistä porukkaa tupa täyteen, oli bimboa ja perheenäitiä, maskottia, äippähahmoa, kapinallista... Sitä oli jossain määrin aidosti mielenkiintoista seurata miten niin erilaisilla taustoilla rikastetut ihmiset rakentaa suhdettaan ja törmää periaatteineen. Nyt nää hakukierrokset tehdään seduloissa ja sen kyllä huomaa. Kattokaa nyt minkänäkösiä nää kilpailijat on? Tai paremminkin, kuinka samannäköisiä ne on. Yhtä puolipakollista kiintiömummoa (no, 40 vee) lukuunottamatta ikäjakauma on 18-26. Tosi hyvä läpileikkaus suomalaisista. Kolme opiskelijaa, kaks myyntineuvottelijaa, baarimikko, turvallisuusvalvoja, vartija-parturikampaaja, kassatyöntekijä, (joka kauden pakollinen) promoottori ja “jokapaikanhöylä”. I’ve heard it all before. Ohutta on.

Kuka vois tulla vetää mua turpaan jos mä ihan oikeesti rupeen seuraa tätä? Ihan vähänhän voi tietysti vilkaista… Eiku oikeesti. Jos tänä vuonna ei ees sitä.

(Ps. Musta olis oikeasti mielenkiintoista tietää miten sitä itte reagois jos joutuis kolmeks kuukaudeks tuntemattomien kanssa koppiin. Aika varmasti muuttuisin vielä daijummaks kuin mitä tv-leikkaukset antaa näistä kilpailijoista vuosi toisensa jälkeen ymmärtää. Jos tää mun mielenkiinto äityy sille tasolle että näette mut joskus astelemassa kohti BB-talon liukuovea niin pliis, ampukaa mut siihen paikkaan.)

Tein eilen mehua. Raparperimehua. Koska emme päässeet todistamaan viimekertaisen katastrofin kaltaista spektaakkelia ja molemmat testihenkilöt ovat yhä elossa, kehtaan julkaista hävettävän yksinkertaisen reseptin. Paljastus: Mehustus ei vaadi yli-inhimillisiä keittiövoimia. Syy miksi kaikki meni viimeksi pieleen on ihan minä.

RAPARPERIMEHUTIIVISTE
(Parental advisory: Hirvittävää plagiaatiota tapahtumassa. Resepti on nyysitty joskus jostain, en vaan muista milloin ja mistä. Tsori.)

1 kg raparperia
1 iso sitruuna
6 dl sokeria
3 rkl viini- tai sitruunahappoa (apteekista)
2 l vettä

Huuhtele ja viipaloi raparperit pieniksi paloiksi. Pese sitruuna hyvin ja leikkaa se kuorineen ohuiksi viipaleiksi. Laita kulhoon raparperit, sitruuna, sokeri ja viini-/sitruunahappo. Kaada vesi kiehuvana muiden ainesten päälle ja sekoita hyvin. Anna mehun seistä 1 vrk. Siivilöi ja pullota. Mehu säilyy jääkaapissa n. viikon, osa kannattaa pakastaa. Sekoita 1/3 mehutiivistettä, 1/3 kivennäisvettä ja 1/3 vettä.

Mieletöntä.

Whoa. Mä oon niin two-thousand-and-ten. Mun Aasinsilta-horinoista voi nyt tykätä. Niinku Facebook-hengessä. Kuinka hienoa. Vastaus: Erittäin.

Islannin matkailunedistämiskeskuksesta, hei!

Haluatko matkata maahan, joka on täynnä, oikeasti, täynnä, nähtävyyksiä? Nähtävyyksiä, joita ei ihminen ole muokannut, vaan luonto kovertanut, myllännyt, siloittanut ja värjännyt. Kun paras nähtävyys on jatkuvalla syötöllä vaihtuva maisema, jota ei taitavinkaan valokuvaaja voi kokonaisuudessaan vangita.

Haluaisitko tuntea mitä on olla pieni? Millaista on, kun hienoinen epävarma olo ei johdu kertaakaan ihmisistä vaan ympäröivästä luonnosta, joka tuntuu niin kahlitsemattomalta ja villiltä, arvaamattomalta, että siltä tekee mieli pyytää anteeksi kaikkia loukkauksiaan, kaikkia ympärilleen vuosien varrella kylvämiään saasteita, ettei se vaan tulisi ja kostaisi?

Millaista on kun on hiljaista.

Kun mihinkään ennalta tiedossa olevaan nähtävyyteen ei tarvitse pettyä, ja päivät täyttyvät lukuisista mitä et osaa odottaakaan. Kun kymmenmetristä vesiputousta ei merkitä karttoihin, koska niitähän on kaikkialla.

Kun nähtävyyksiin ei ole pääsymaksuja eikä aukioloaikoja, kun päivät jatkuvat aamuun ja vesiputouksille voi ajella täysin omassa rauhassa vaikka keskellä yötä. Kun olet allerginen “PÄÄSY KIELLETTY” -kylteille, kun vaaran merkki on lähes olematon naru jossain, korkeintaan pieniä puutolppia opastamassa turvallista reittiä. Kun haluat itse osoittaa ymmärtäväsi, kuinka lähelle kuohuvaa koskea, kiehuvaa lähdettä tai pystysuoraa jyrkännettä on terveellistä mennä.

Kun turistimassoista ei voi edes puhua ja kuumimmalla sesongillakin ihmiset vain häviävät ympäri maata (ei kirjaimellisesti sentään..)

Kun krääsäkojuja ei ole edes keksitty.

Kun maisevat ovat niin hengästyttäviä, että ajat 700 kilometriä pysähtymättä, etkä kertaakaan muista puutunutta takapuolta, etkä hetkeäkään mieti että tää on nähty.

Mee hei Islantiin.

(Kirjoittaja myöntää olevansa yhä aika islantipäissään, mutta olettaa silti vahvasti, että allekirjoittaa tämän hehkutuksen myös tulevaisuudessa.)

Sitä saattais kuvitella että ihminen haluais kovastikin lomalle kun kelit on näin huikeat. Mutta ei - on ihan kiva herätä seitsemältä ja lähteä töihin sen sijaan, että heräisi jokatapauksessa seitsemältä ja menettäisi järkensä urbaanissa kakofoniassa: Talossa tehdään kattoremonttia, naapurissa ilmeisesti kylppäriremonttia ja kadulla jotain kaapeliremonttia. Ensimmäinen huolehtii paukkeesta, kaksi seuraavaa erilaisten poraamisäänien skaalasta. Rentouttavaa. Onkohan se ihan okei että meidänkin kylppärin katosta ropisee jotain laastia?

Joo, lomallahan sitä vois tietysti lähteä reissuun ettei tarttis kuunnella noita. No, niin me lähdetäänkin, heti kun loma muutaman päivän päästä alkaa - ja oltais varmasti lähdetty jo, jos loma olisi alkanut aiemmin. Olen ihan iloinen, että olen saanut nauttia tästä poikkeuksellisesta lämmöstä edes iltaisin ja viikonloppuisin. Mikäli käyttää mittarina Facebook-kavereiden statuspäivityksiä, niin tuo annos on juuri sopiva - eipä ole tarvinnut valittaa kuumuudesta ja manata viileyttä tulevaksi. Lauantaina vielä ystävän häät +31 helteessä, niin sunnuntaina rupeaa olemaan aika valmis Islannin sateisiin ja +13 asteeseen. Kiitos ja näkemiin, kesä!

Mulla ei ole pienintäkään epäilystä, etteikö yli 20 000 hengen tapahtuman järjestäminen vaatisi ylimaallisia organisointikykyjä, mutta ei kyllä mene kaaliin et miten se sittenkään voi olla niin vaikeeta? Miten musta tuntuu että siellä ei harrasteta pienintäkään riskinhallinta-ajattelua, tai alkeellisintakaan henkilökunnan tiedottamista? Miten on mahdollista, että jo toista vuotta peräkkäin toistuu sama kuvio:

Tilanne: Neiti festarikävijä on ostanut hyvissä ajoin festariliput, leirintäliput ja maksanut autopaikan. Auto on purettu, leiri pystytetty ja on aika viedä auto parkkiin.

Neiti festarikävijä (NF): Mihis tää auto nyt sit pitäis viedä?
Tyttö portilla (TP): No varmaan sinne autoparkkiin…
NF: Ja missäs se on?
TP: Emmä tiiä…

Neiti festarikävijä kääntyy portilla seisovan vanhemman henkilön puoleen, joka osaa neuvoa paikan (joka ei tietenkään ole puolen kilometrin päässä niin kuin etukäteisohjeissa on kerrottu, vaan ainakin kilometrin päässä, mutta se nyt oikeastaan on tässä vaiheessa ihan sama). Neiti festarikävijä vihjaa myös ehkä hitusen painokkaasti, että olisi varmaan paikallaan ohjeistaa myös tyttöä portilla, että missä se parkkis on - tuskin NF on ainoa joka tätä kysymystä tulee tänään häneltä kysymään.

Neiti festarikävijä kuskaa autonsa kohti opastettua parkkialuetta. Alueen portilla vastaan tulee puuskahtaen ja päätään pyöritellen mies.

Mies portilla (MP): Tää on ihan täynnä.
NF: No niin. Mihis mä tän sitten vien?
MP: Meet tosta takasin, siellä on S-Market, siellä pihassa on tilaa.
NF (epäilee festarialuetta lähempänä olevan pienemmän parkkialueen kapasiteettia): Onko siellä sitten varmasti tilaa?
MP: Sinne meidät on ohjeistettu neuvomaan.

Neiti festarikävijä kuskaa autonsa takaisinpäin ja saapuu S-Marketin lähistölle. S-Marketille täytyisi kääntyä vastaantulevien kaistan yli, mikä on likipitäen mahdotonta, koska liikenne matelee katkeamattomana jonona molempiin suuntiin. Neiti festarikävijä lyö vilkun päälle ja pysähtyy tylysti keskelle tietä, liikenne molempiin suuntiin pääsee kuitenkin kulkemaan.

NF: Moi, tuolta parkkikselta neuvottiin tuomaan S-Marketin pihaan. Onks teillä tässä tilaa?
S-Market järkkäri (SJ): Hirveen vaikee sanoo. Mut et sä ainakaan siitä voi yli kääntyä.
NF: Joo en tietenkään, mutta en viittis ajaa tuolta puolta tuntii eestaas jos täällä ei sit ookaan tilaa.
SJ: Me ollaan vaan järkkäreitä, ei me tiedetä näistä parkkitilanteista.
NF: Aha. No kuka tietää?
SJ: Toi mies tuolla.

NF: Moi, meidät neuvottiin tonne S-Marketin parkkiin, osaaksä sanoa onks siellä tilaa?
Mies (M): SÄ ET VOI KÄÄNTYÄ SIITÄ YLI!!!
NF: Joo en tietenkään, mut mä en viittis ajaa tuolta jos…
M: SÄ ET VOI KÄÄNTYÄ SIITÄ, YMMÄRRÄTKÖ?!?
NF: JOOJOO, mut emmä viitti ajaa tuolta puolta tuntii ympäri jos täällä ei ole tilaa!!
M: En minä tiedä onko siellä tilaa!
NF: No kukahan tietäis?
M: Ei kukaan tiedä!

Aha. Takaisin järkkäreiden puoleen.

SJ: Teijän kannattaa ajaa seuraavalle parkkikselle.
NF: Mikähän se on?
SJ: Jaa-a, se onkin hyvä kysymys!

Voi vittu.

Mä ymmärrän, että niitä autoja on niin sikana, et kaikille on mahdotonta löytää parkkipaikkaa jonkin inhimillisen matkan päästä. Mutta jos on varannut ja maksanut autopaikan ennakkoon, niin jotenkin odottaisi, että sellainen paikka myös on fyysisesti olemassa? Jos mun täytyy myydä autopaikat parkkikselle, johon mahtuu 100 autoa, niin en kai mä myy niitä lippuja sataakahtakymmentä? Enkä mä varmaan myöskään oleta että kaikki ne autot on Smarteja, ja sit oonki kusessa ku joka kolmas auto onki farkku?

Auto päätyi lopulta tuntia myöhemmin parkkiin kaks metriä siitä missä se purettiin. Siellä vihdoin mukava porttimies sanoi sulkevansa silmänsä kun dumpattaisiin auto siihen, mihin sitä ei oikeastaan olisi saanut jättää. Sanoi, että tilanne oli sama myös viime vuonna. Tiedän. Mä olin täällä myös viime vuonna.

Sitä suuremmalla syyllä ihmettelen et mikä siinä voi olla niin vitun vaikeeta?

Mut ei siinä, festarit oli oikein kelposet, vaikka juomien totaalikielto pakottikin kohmettamaan strategiset paikat niin kutsutulla mulkkupullolla (oho, kuulostipa aika härskiltä..) ja vettä tuli ihan riittävästi. Uusia kyseenalaisia elämyksiä: saunarekka. Wicked.

Kuvasta (ja parkkiksenmetsästysseurasta) kiitos Timolle.

Iltapäivälehtien lukeminen verkosta on yks niistä asioista joista en osaa selittää miks sitä teen. Ne on täynnä idioottimaista hölinää, tarpeetonta tietoa ja väkisin tikusta väännettyjä sensaatiojuttuja, joissa jää kuitenkin se keskeisin kysymys avoimeksi.

Niin kuin tämä: Korkeuksiin hilattava ravintola on Helsingissä nyt ainakin toista kertaa. Ja iltapäivälehdissä on siitä juttu, taas. Mutta kuten viime vuonnakin, tässäkään jutussa ei vastata siihen kaikkein oleellisimpaan: Mitä kun tuolla tulee pissahätä? Tuossa Iltiksen jutussa lukee et tarvittaessa hökötyksen saa kyllä maahan alle minuutissa. Mut kuka haluaa tehdä niin ison numeron vessassakäymisestään?? Vastauksia, perkele.

Tota kysymystä ei tarvinne esittää tän jutun numero kolmosen kohdalla. Mielenkiintoinen ratkaisu myös kohdassa neljä: “Viileät juomat voi hörppiä suoraan veripusseista.” Nam.

Tule kesä takaisin, että voin telkkarin katselun lisäks luopua myös iltapäivälehdistä.

Televisiosta tulee välillä sellasta schaibaa, että mainoskatkot ovat ohjelmien parasta antia. Ensin mä luulin että vain kuvittelen katkojen jotenkin lisääntyneen, mut ei - harvoin katon Salkkareita, mut kyllä mäkin sen tiedän, että ennen siinä puoltuntisessa oli vain yksi mainoskatko. Kaiken huippu oli, kun katoin telkusta leffaa, ja kellosta päätellen sen olis pitänyt ihan näillä näppäimillä loppua, mut sit tulikin mainoskatko. “Hmm, tässähän tapahtuukin vielä jotain, ehkä tää alko vähä myöhässä tai jotain!” Odotin jännittyneenä uutta loppuhuipennusta pesuainemainosten parissa, ja miksi? Nähdäkseni lopputekstit. Että haistakaa nyt. Tää on varmasti markkinamiesten evil plan, että pistetään enemmän ja lyhyempiä mainoskatkoja, jotta jengi ei pyyhkäsis jääkaapille tai vessaan. Mut ähäkutti: Tää on aiheuttanu meillä sen, että laitan ohjelman time shiftille ja alotan kattomisen vähä myöhemmin ja kelailen sitte ne tsiljoonat mainoskatkot. Hähä!

Joo. Onneks kesä ehkä alko ni ei tarvii kohta kattoa telkkariakaan.

Mä olen kääntänyt elämässäni uuden lehden. Mä en ikinäkoskaanmilloinkaan hävitä yhtään mitään. En lompakkoa, avaimia, pankkikorttia, plussakorttia, hanskoja, pipoa, mitään. Mutta nyt päätin muuttaa tämän piirteen itsessäni. Aloitin urakan vaatimattomasti hävittämällä iPodini. Miten sellaisen voi oikeasti hukata??!! Ja mulla kesti kuukaus, että oikeesti myönsin että kadonnut se on: Kotona ollessa vakuuttelin itselleni että se on jäänyt töihin, ja töissä ollessani että on se sittenkin kotona. Kunnes sitten viime viikolla uskaltauduin vihdoin vähän etsimään. Ei olis ehkä kannattanut, nyt ottaa päähän.

Tää ei voi olla mun oma ajatus, joten lienen lukenut/kuullut tämän jostain, mutta niin kai kaikki hienot ajatukset enempi tai vähempi kehkeytyy. Ihminen on kuulemma aikuinen (ilmeisesti sanan “kantaa vastuun omista virheistään” -mielessä) silloin, kun hän lakkaa sanomasta että “se hukkui” vaan sanoo “minä hukkasin sen”, tai “se meni rikki” vaan “minä rikoin sen”. Aika osuva. Mutta entäs kun mun tavarat ihan oikeesti vaan hukkuu ja menee rikki? Niinku se iPod, koska eihän sellasta vaan ihminen voi hukata. Onneks mä en ollu ehtiny antaa sille vielä nimeä. Niin se oli siis aika uusi myös. Kiva.

On mukavaa olla ihan tavallinen tallukka ja silti tervetullut pällistelemään jos jonkinmoista vaihtoehtoista elämänmenoa ja taideviritystä. Niin paljon kuin Helsingistä tykkäänkin, niin aika ajoin törmään tunteeseen, etten ole riittävän punk, riittävän hipster, riittävän muusikko, riittävän taiteellinen, erikoinen, resuinen, tyylikäs, riittävän ihanmitätahansa mennäkseni ihan mihin vain haluan. Jos jokin baari tai muu loukko on profiloitunut tietyn rodun paikaksi, eivät katseet suoranaisesti huuda “jee, kiva kun säkin tulit!” pamahtaessani paikalle ihan vain tavallisena minänä. Enkä voi tätä täysin kuvitellakaan, koska esimerkiksi Berliinissä tältä ei tuntunut kertaakaan, vaikka nenääni työnsinkin joka ovenraosta. Järkeiltiin ystävien kanssa, että ehkä se on jotain sellaista, että vaihtoehtomeininki ja alakulttuurit ovat Suomessa vielä niin tuore ilmiö, että niitä täytyy alleviivata: Oman erilaisuuden kanssa ollaan niin ehdottomia, että erilaisuuden kannattajien tuntuu olevan itsensä vaikea hyväksyä erilaisuutta, jos se tarkoittaa heidän omasta heimounivormustaan poikkeamista.

Niin. Kyllä matkustaminen kannattaa. Syntyy Ajatuksia.

(Kuva: Timo)