Kaikennäköstä ruoanlaitto-opusta löytyy meiltäkin hyllystä. Mutta ykskään niistä ei kerro mistään perusjutuista, kaikki jotain pinaattiricottacannelloneja. Oon ihan varma, että tänä päivänä yks jos toinenkin kävis vaikka salaa haalimassa keittiön kaappiinsa kirjan, jossa kerrotaan sellasista korkeampaa ymmärrystä vaativista suoritteista kuin esimerkiksi kananmunien keittäminen.

Joku vois hyvinki kuvitella, et vesi kiehumaan, kananmunat tulille ja sit kellosta aikaa. 4 minsaa ja 8 minsaa, jotain sellastahan siellä hotellin aamiaisellakin ne vaihtoehdot oli. Mut ehei, väärinpä kuvittelit. Kananmunat. Niitä ei ensinnäkään saa laittaa jääkaapista kylminä suoraan kiehuvaan veteen, ne menee rikki. Kananmunat on parasta laittaa jo kylmään veteen, siinä ne pikkuhiljaa lämpiää veden mukana. Sit jos oikein haluaa hifistellä, niihin voi napsauttaa sellasella erityisellä työkalulla pienen reiän (meidän munanleikkurissa on sellanen, oikein hi-tech), niin hajoamisriski vähenee edelleen.

Kiehumisvaihe on helppo, silloin ei tosiaan tarvii muuta kuin ottaa aikaa. Kunhan tosiaan huomaat milloin vesi alkaa kiehumaan, koska aika kellotetaan siitä. Tosin tässä kiehumisasiassakin voin briljeerata, että paksupohjaisessa kattilassa kananmunat ei kolhi itseään niin pahoin, kun lämpö on tasaisempaa (tai jotain..).

Mutta annas olla kun munakello piippaa. Ei niitä kananmunia nyt noin vaan kylmään veteen kipata ja sit aleta kuorimaan. Ei se kuori lähde jos tällai aattelit oikaista. Ensin kaadetaan kiehuva vesi pois. Sitten munien annetaan kuivua. Sitten kaadetaan kattilaan kylmää vettä. (Piireissä sitä kutsutaan “pelästyttämiseks”.) Jonkin ajan päästä kylmä vesi kaadetaan pois. Sitten kananmunat saa taas kuivua. Ja SITTEN ne voi kuoria ja syödä. (Toinen näistä kuivumisvaiheista on todennäköisesti tarpeeton, mentorini ei vain muista kumpi, joten pelaa varman päälle.) Että kelatkaa - näin monta vaihetta ja detaljia, ja kyse on kuitenkin vain kananmunien keittämisestä!

Toisaalta, paistetutkin kananmunat on mun mielestä tosi hyviä.

Ps. Jos tää nyt edelleen oli jonkun mielestä itsestäänselvää, tai mutisette sielä jotain että “ei se nyt oo niin justiinsa”, ni suut tukkoon. Ootte ehkä jotain yks kymmenestä -spetsiaalihemmoja. Mä olen ollut kotibileissä, joissa kukaan mun lisäks ei tienny, miten popcornia tehdään kattilassa. Ja mun ruoanlaittohistoria sentään tunnetaan ainakin täällä blogissa. Tämmösillä asioilla ei leikitä.

Mä oon tainnu vähän hämätä teitä onnettomilla kokkaustaidoillani. On nimittäin puhdasta faktaa, että mä olen äidistäni ja ehkä muutamasta italialaisesta mammasta heti seuraavaks paras pyöräyttää nämä:

Ja mitä sitä oikeestaan muuta tarvitsee osatakaan?

(Kurkku kuvausrekvisiittaa, ravintoympyrää paikkaamassa. Ja väriä tuomassa, koska mä oon hirveän tarkka just tämmösistä asioista.)

Siis mähän kirjoitin tän tarinan jo männä viikolla, mutta onnistuin selaimen back-nappulalla sössimään niin, että ykskaks puolet tekstistä oli tiessään. Se johti sellaseen raivonpurkaukseen, että samantien uudelleenkirjotettu tarina olis ollu melko painokelvoton. Toinen yritykseni sunnuntaina kosahti siihen, että koko palvelin oli alhaalla. Jotenki kauheen kivasti sopi tähän juoneen. Ai että. Mutta nyt odotuksenne palkitaan. Tättärätää, here we go: Kauan odotettu ja kaivattu, yleisön pyynnöstä janiinedelleen, Hell’s Kitchen presents: Kun Kati kerran cannellonin teki.

Tuo otsikko antaa ehkä sen kuvan, että kyseinen kokkaus olisi tullut reboundina takaisin, mistä ei suinkaan ole kyse. Übermoderniin kerrontatyyliin aloitan lopusta ja paljastan, että lautaselle ehdittyään pöperö oli, kaikesta huolimatta, maukasta. Mutta päämäärähän ei ole tärkein vaan matka itse, ja käydäksemme läpi matkan traumaattiset vaiheet palataan ajassa taaksepäin. Tarkalleen sellaset kolmisen tuntia.

Kaiken takana on jälleen Mies. Aina en ihan itsekään ymmärrä, miksi mä kerta toisensa jälkeen änkeen sinne keittiöön ja kuvittelen, että musta just tänään olis siihen mihin musta ei aiemminkaan ole ollut. Tai lähinnä että se olis tällä kertaa jotenkin kivaa. Noh, kaikkihan alkoi siitä, että rakas Timoni niin kauniisti tuossa joulun välipäivinä aamulla kysyi, että tekisinkö minä tänään ruokaa. Hitunen syyllistävää sävyä äänessä, viitaten niihin kymmeniin kertoihin kun olen istahtanut valmiiseen pöytään autaasti välittämättä siitä, että kotipalvelurinki ei vieläkään ole ulottanut lonkeroitaan meille, vaan “joku” on ihan oikeasti tehnytkin jotain sen kuvuntäytteeni eteen.

Toinen edesauttava tekijä tässä sopassa oli famultani joululahjaksi saatu pastakeittokirja. Joo, mä tykkään pastasta, ja ehkä jonkun mielestä mun olis aika oppia joku muukin soosi kuin bravuurini kinkku-herkkusieni. (Bravuuri sisältää siis kinkkua, herkkusieniä ja bonsyyr kysiiniä (aka: bonjour cuisine). Tätä mä kutsun ruuanlaitoksi.) Tässä vaiheessa vois ehkä miettiä, et mikä helvetin idioottivaihe mulla iski päälle, et mä niistä kahdestasadasta reseptistä onnistuin valitsemaan cannellonit? Enhän mä edes tiedä mikä on cannelloni. No. Nyt tiedän.

Mulla oli joskus sellanen Aku Ankka -keittokirja (siis TÄTÄ mä tarkotan, kun yhdistän samaan lauseeseen itseni ja keittiön), jossa jokaisen reseptin kohdalla oli Akun lakkeja kertomassa, kuinka vaikea kyseinen resepti on. Kehitysideana ehdottaisin tällaista menettelyä myös nk. aikuisille suunnattuihin ruokaopuksiin. Ei siinä nyt ihan suoraan tarttis lukea että “Ei idiooteille”, mut jotain suht selkeetä kuitenkin. Joo, tietysti on olemassa sellanen keittokirja kuin “Cooking For Dummies”, mut jotenkin oon ihan varma et se ei olis hyväks mun keittiöni feng shuille. Kuitenkin pääasiallinen osuus mun ravinnosta kulkee lautaselle kyseisen huoneen kautta, joskaan ei mun toimesta.

Nyt mä oon hölissy jo pari ruudullista, enkä ees varsinaisesti oo päässy siihen ruokaan saakka. Mutta traumojen purkuhan on aloitettava varhaisista vaiheista.

Kuka tietää mitä on ricotta-juusto? Mä tiedän nyt senkin. Kyllä se puolen tunnin etsimisen jälkeen löytyy. Ainakin itiksen cittarista. Se on purkissa. Hämmentävää.

Tarvikeostosten jälkeen Timo liukeni Nikun kanssa Nurmijärvelle ja jätti mut kärsimään itekseni. Toisaalta ehkä hyvä niin, sillä seuraavat pari tuntia häilyin niin hermoromahduksen partaalla, että nokkelat ehdotukset rosmariinin ja timjamin aromia paremmin esille nostattavista yhteisvaikutuksista olis katkaisseet kamelin selän.

Pinaattiricottamössön jälkeen ohjeessa käsketään keittää cannellonit. Iisiä. Sen jälkeen täytä cannellonit pursottimella. Pursottimella? Mulla todellakaan mitään pursottimia täällä ole. Täyttövaiheessa tein nokkelan havainnon: Cannelloni on makaronia. Kun makaronin keittää, se pehmenee. Kun se pehmenee, se repeää. Helposti. Etenkin, jos sitä täyttää töhnällä, jota pursotetaan muovipussin nurkasta. Tulos:

Valkotasapaino kuvassa on kuulemma viturallaan, mut uskokaa mua: ei se tätä kuvaa pelastais. Seuraava vaihe: tee valkokastike. Hyvin pedantisti noudatin ainesmääriä. Olihan tämä elämäni ensimmäinen valkokastike. Silti olen aika varma, että tältä sen ei kuulu näyttää:

Alkoi jo naurattamaan, kun ohjeessa luki “Asettele cannellonit uunivuokaan ja kaada valkokastike päälle.” Kaada? “Lusikoi” tai “mätä” tuli jotenkin ennemmin mieleen.
Ruoka on uunivuoassa, valkokastike “kaadettu” päälle. Härväämiseen (jotkut kutsuu sitä ruoanlaitoks) kulunut tähän mennessä kaksi tuntia. Kello on yhdeksän. Paistoaika: 45 minuuttia. Jepa.

Sinä iltana me leikittiin eteläeurooppalaisia oikein tosissaan, kun aloitettiin syömään kello kymmenen illalla. Mutta kuten jo alussa paljastin, tämäkin keittiökokeiluni, kuten raparperimehutarinakin, päättyi onnellisesti. Tarkalleen ottaen näin:

Ei paha. Mutta ei nyt oteta ihan tavaksi kuitenkaan.

Jos mä vielä onnistun tekemään raparperimehun loppuun, mä taatusti myrkytän sillä jonkun. Hommahan meni siis näin…

Taustaksi tietämättömille: Mä en todellakaan ole mikään keittiöihminen. Jos suutarin lapsilla ei ole kenkiä, niin kokin lapset ei osaa laittaa ruokaa ja niin pois päin. Ja tässä lestissä mun olisi syytä myös pysytellä, eikä kuvitella itsestäni edes hetkellisesti liikoja tässäkään asiassa.

Kuitenkin kävi niin, että muutama viikko takaperin onnistuin tekemään maittavaa raparperimehua. Ilmiömäistä. Reseptin bongasin kuinkas muuten kuin jostain blogista. Olen pahoillani etten muista mistä, linkittäisin ko. blogin muuten referenssiksi tähän. (Jos sinä raskaana ollut hyviä alkoholittomia juomia kaivannut typsy tunnistat itsesi niin ilmoittaudu toki!)

Tämä uniikki onnistumiseni elintarvikesaralla synnytti tuhoontuomitun kuvitelman: luulin voivani tuosta noin vaan uusia keitokseni yhtä ällistyttävin lopputuloksin.

Tämä ääliömäinen idea on tällä hetkellä johtanut seuraaviin vaiheisiin:

Ennen Rodoksen reissua raaka-ainevastaava-Anna toimitti minulle reilusti raparpereja. Raparpereita. Rapareperieita. WTF? Tarkoitus oli siitä vaan sillai kyhätä mehut ja iskeä litkut pakastimeen. Hah.

Kyseisen mehun teossa oleellista on se, että pilkottujen ainesosien päälle kaadetaan kiehuva vesi ja annetaan keitoksen lillua yksi vuorokausi. Eli nopeasti funtsittuna, jos lähtö Rodokselle on perjantaina, pitäisi pullotuksen tapahtua torstaina, eli homma tulisi pistää alulle keskiviikkona. Noooh, keskiviikkoiltana palasin reippain aikein kylästä kotiin puoli kahdeltatoista ja tajusin: Mulla ei ole sitruunaa. Ja ilman sitruunaa ei tehdä mehua. Idiootti.

Eipä sitten muuta kuin raparperit pakkaseen. Eipä tunnu kovin idioottimaiselta pakastaa tuoreita vihanneksia (onko raparperi vihannes?) ja tehdä sitten mehua pakasteista. Mutta vaihtoehdot oli melkoisen vähissä.

Suoriuduttiin Rodokselta ja toivuttiin muutama päivä. Eilen sitten uutta tarmoa puhkuen, sitruunat ostettuina, käärin hihat raparperimehu mielessäni. Sulatetut raparperit olivat ällöjä löllöpötköjä. Ja sulaneita oli vain puolet, koska -newsflash- jos kaksi kiloa raparperia nostaa könttänä pöydälle sulamaan, ne keskimmäisenä olevat ei varsinaisesti sula. Kuin ehkä ensi viikolla. Sinnikkäästi näpit jäässä kuuman veden avustuksella pilkoin kuitenkin joka ikisen. Yksi kerrallaan. Älkää kysykö miksi yksi kerrallaan. Timokin jo kysyi. Mutisin jotain vakuuttavaa peittääkseni oman ääliömäisyyteni.

Pienen ikuisuuden jälkeen raparperipalaset odottivat vadissa. Samalla hetkellä pizza oli valmis ja siirryin sen seurassa katsomaan Project Runawayta, siis sitä muotisuunnittelukisaa. Siinä teeveen edessä vierähti sitten tovi, ja kello tuli kymmenen. Väsytti. Kuningasajatus: Nyt äkkiä hampaiden pesulle ja sänkyyn kattomaan Sinkkuelämää. Jos kerrankin nukahtais aikaisin ja sais kunnon yöunet. Mutta mutta… Se raparperimehu.

Kyseiseen mehuun tarvitaan neljä ainesosaa: Raparperit - tuskin kukaan alkaa tehdä raparperimehua ilman raparperia. Vesi - Suomessa melko varmasti saatavilla ilman kaupassakäyntiäkin. Sitruuna. Ja sitruunahappo. Kuusi ruokalusikallista sitruunahappoa. Saatte yhden arvauksen, mikä tällä kertaa puuttui.

Niin että siellä ne nyt on jääkaapissa ällölöllöt raparperit pilkottuna, omassa liemessään lilluen. Ajattelin odotella hetken josko ne rupeis käymään ja lisäisin sitten vaan blandiksen. Ja avot - kesäjuhlien booli on valmis. Ja kas, näin varmistin samalla myös sen, että saan juoda boolit yksin. Hyvä minä, hyvin ajateltu.