Paikallistettu alue: Yläkerran naapuri. Esiintyy tavallisimmin hyvin aikaisin aamulla, optimaalinen aika noin puoli kuusi. Toistuu usein. Ilmenee tavaroiden heittelynä ja kovaäänisenä huutamisena ja kiroiluna. Myös sanattomana kiljumisena. Ei selkeitä viestejä. Oireilua tavallisimmin kahdella ihmisellä samanaikaisesti, mies ja nainen. Kulminoituu toisinaan ulko-oven kolahdukseen, mikä ei välttämättä tarkoita kummankaan henkilön poistumista. Tulkitaan uhkailuksi. Tänä aamuna epätavallisen selkeää kommunikointia, mahdollista erottaa mieshenkilön sanat “Mä en kato sua enää sekuntiakaan, jätä mut rauhaan, saatanan hullu”. Uhkauksen toteutuminen valitettavan epätodennäköistä. Jatkunut pidempään, voidaan pitää kroonisena.

Kaivataan konsultointia mahdollisista parannuskeinoista ja ulkopuolisten oireisiin reagoimisen järkevyydestä.

———

Olen myös kuullut huhua parvekkeellaan äänekästä seksiä harrastavista naapureista. Ei sillä että sitäkään aktiviteettia haluaisin välttämättä aamukahvipöydästäni todistaa, mutta jos saisi valita, niin siinä on sentään hippunen jotain kaunista.

Apuaaahh! Mä jään kesän jalkoihin. Kohta on jo heinäkuu, ja mun suusta putkahtaa edelleen päivittäin lause “Sit kesäl mä…” Tätä tahtii kannattais ehkä jo alottaa “Sit joululomal mä” -mantra.

Mut ehkä se on hyvä juttu etten oo kerenny kirjottelee tänne. Mulla ehkä onkin jotain toimintaa IRL, niinku ne täällä netissä sanoo. Kesäkatsaus so far:

Olin vatsataudissa. (Toki nyt piti jotain terveydentila-juttua tähänki kirjotukseen tunkea.)

Olin Provinssissa. The Listaan lisätty villasukat. Niinpä. Muita huomioita: On aika lähellä, että tässä iässä niistä kekkereistä ei enää toivuta juhannuksen viettoon. Ratkaisu: Ensi vuonna väliviikko vapaaks ja samaa kyytiä jussin yli.

Juhlin juhannusta. Siis tosisuomalainen pelaa mölkkyä mökillä vaikka vesisateessa. Perkele.

Saas nähä mitä tästä vielä tulee. Äsken kävin vilkasee statseja ekaa kertaa hetkeen ja ?!?!? - mun blogiin on kesäkuussa tultu yli 300 kertaa jollain “mitä mukaan festareille” -tyyppisellä haulla!! Überkyyl! (Mä oon hei pahoillani niistä puuttuvista villasukista.) Myös 190 kertaa haulla raparperimehu - pitäisköhän laittaa tämän ehkä lannistavan tarinan sijasta vaikka se resepti? Ja toki myös 3 kertaa kestosuosikkihaulla “isot v*tut”. Niitä en laita, sorry.

Juba ymmärtää mua.

Meijän alakerrassa asuu Kari Leppänen (nimi saattaa olla muutettu). Tai niin sen ovessa lukee. Mun tekis niin mieli mennä kysymään, et asuuko siellä neiti Kari ja herra Leppänen (tai vice versa), vai onko herra Kari Leppänen laittanut muuten vaan koko nimensä oveensa.

Jooh.. Se on tämä helle.

Mistähän se johtuu, että joskus aivojen kurttuihin palaa peruuttamattomasti kiinni jotain aivan turhanpäiväistä tietoa, joka pysyy siellä ainiaan ja pompsahtaa mieleen tasaisin väliajoin, ja koskaan sillä tiedolla ei ole mitään merkitystä, puhumattakaan että siitä voisi jotenkin hyötyä?

Tietysti mulla on tästä esimerkki.

Joskus vähintään kymmenen, ehkä jopa 15 vuotta sitten, kun Jani Sievinen (no niin just) oli vielä altaitten ahven, se vastaili jossain lehdessä lukijoiden lähettämiin überturhiin kysymyksiin. Yksi kysymys oli jotenkin että “kun nouset altaasta, minkä ruumiinosan kuivaat ensimmäiseksi”. Johon mister J vastasi: “mieluiten en kuivaa pyyhkeellä ollenkaan, mutta jos on pakko, niin käsivarret.”

Mä en voi käsittää, että tää tieto vaan jatkuvasti yhä uudelleen palaa mun mieleen. Yleensä tietysti silloin, kun suihkun jälkeen nappaan pyyhkeen ja kuivaan, no, käsivarret. Mä ymmärtäisin tän jotenkin paremmin, jos Jani S. olis ollu musta joskus tosi hottis, tai jos tää kysymys-vastaus olis jotain tajunnan räjäyttävää. Mutta ei. En ainakaan tunnusta.

Mietinpä tässä vaan, että minkä määrän aivokapasiteetistani syö tämänkaltaisen tiedon ikiaikainen säilöminen. Hei vaan, laudaturit. Mutta tiesittekö TE, että Jani kuivaa ekana käsivarret?? Uuh.

No on se ny perkele kun gradu on palautettu ja loppujen ovareiden tavoittelusta tälle keväälle luovuttu, niin sitten painetaan täyttä ravia kuppilasta toiseen, eikä ehdi ees blogipäivityksiä naputella. Näin siinä käy, kun siirtää kaikki kaljakutsut nerokkaasti “sit ku oon palauttanu gradun” -viikolle. Seuraa suma, jota puretaan vielä juhannuksenakin.

Ei sillä, oikein mukavaa tää purkaminen on ollut. Kirjoittamattomuuteen saattaa siis vaikuttaa myös viimeaikainen hyvä fiilis. Perinteisessä päiväkirjassa oon pistänyt merkille, että tekstiä syntyy teostolkulla silloin, kun poikaystävä esimerkiks pettää ja jättää (tahdikasta, joo). Jos mun kuoltua joku haluais (siis miks ei haluais?) tehdä musta elokuvan perustuen päiväkirjamerkintöihini, niin vois varmasti todeta et aika vtun synkkä elämä. Koska mitään kivaahan sinne ei tietenkään kannata ikinä kirjottaa.

Vaikka maisterin paperit onkin vielä muutaman opintoviikon etäisyydellä, niin kummasti katos joku sellanen takakireys, kun vaan päätti, että gradu on nyt valmis. Aika juostenkustuhan siitä tuli, mutta en jaksanu enää. Samalla tajusin myös olleeni kunnon ämmä viime syyskuusta lähtien. Henkinen kivi kengässä koko ajan, paperipussit valmiina hyperventiloimista varten. Rento fiilis ja vapautunut hymy ilman sen kummempaa syytä, mitä se on? Pyysin Timoa muistuttamaan tästä ajasta sitten, kun seuraavan kerran oon sitä mieltä, että mun elämä on jotenkin paskaa. Ja jos joku haluaa mun mielipiteen siitä, kannattaako gradua tehdä työnteon rinnalla, niin vastaus on että ei todellakaan. Muuttakaa vaikka Berliiniin sitä tekemään. Pääsette samalla eroon yhtälöstä gradu + kaverit. Toki gradun ja työn yhteensovittaminen voi myös toimia kavereista eroon pääsemiseksi.

Että kiitos tuesta ja anteeksi välinpitämättömyydestä ja epäsosiaalisuudesta. Kyllä mä taas kohta pääsen vanhaan rytmiin ja alan riivaamaan lähimpiäni kaikenmaailman kissanristiäisriennoilla. Voi että teillä onkin ollut sitä jo ikävä!

Ihan aluks täytyy tuo edellinen kirjoitus kuitata siten, että Vappukirous on kumottu! En enää tämän jälkeen puhu pahaa vapusta. Ainakaan vuoteen.

Mä olen aiemminkin napissu täällä kaiken maailman kolotuksistani, joten mennään nyt samalla linjalla. Tosin tää nyt napsahtaa snadisti intiimimpään suuntaan, nimittäin e-pillereihin, mikä on toki paljon herkempi aihe kuin räkä. Mutta mennään silti.

Mullahan on siis myös migreeni, josta siitäkin on tullut pariin otteeseen avauduttua. Gynekolooki pyysi mua pitämään sellasta päänsärkypäiväkirjaa, että millaisia oireita mun migreeniin liittyy. Legendaarista sahalaitakuviota en näe koskaan, joten olin ajatellut migreenini olevan nk. auraton. Noh, annas olla. Aamulla ehdin jo saada päänsäryn pelkästä viimeisen vuoden aikana kirjaamieni oireiden lukemisesta. Eikä se helpottanut, kun tohtori niitä tavatessaan totesi, että “kyllä nämäkin oireet voidaan tulkita auraoireiksi, ja näiden nykyisten e-pillereidesi kanssa se kohottaa aivohalvausriskin seitsenkertaiseksi.” Mitä vttua?! Niin enhän mä ole niitä popsinu ku sellaset 11 vuotta. Superrrrrrr.

Alkaa olee jo sellanen kevyt kesämieli. Tavallaan järkky stressi niskassa, mut koko ajan yhä enempi sellanen hälläväliä-meininki. Gradun hiominen on lähinnä fantasioimista toinen toistaan väkivaltaisimmista tavoista päästä eroon koko paperista. Ja välillä hypistelen festarilippuja ja lueskelen Lontoo-oppaita. Vappuna ehdin jo ottaa tuntumaa festaritunnelmaan tekemällä tän kevään bajamajadebyytin, tietysti siihen feikkikakalla sotkettuun tönöön Kaivarissa. Vappuaattoillan hytiseminen kaupungilla (huhtikuu Helsingissä ei oo vielä kesä, sanokaa mitä sanotte) takasi festarituntuman myös lihaksille. Tänään lähden Murmanskin viikonloppubändäriksi Vaasaan ja Tampereelle. Odotan jo innolla sitä halkeavan rakon tuntua, kun seuraava bensa-asema ei vielä siinnä lakeuksien horisontissa, ja vittuuntunutta kuskia ei kehtaa pissihädän takia pyytää koko ajan pysähtymään… Kesäkesäkesä!!!

Kaikki suomen kielen sanat alkaa muuten kuulostaa äärettömän typeriltä kun niitä hokee tarpeeks putkeen. Myös kesä. Kesäkesäkesäkesäkesäkesä…kesä? Ke-sä? Onks se ees sana?

Tasan vuosi sitten odotin vappua just niin innokkaana ku mulla yleensä on tapana. Tänään on ihan eri meininki. Hyvin todennäköisesti tolla kesäkelillä on eniten vaikutusta asiaan. Osansa saattaa olla myös sillä, että otin männä viikonloppuna niin sanotusti “löysät pois” dokaamisesta, niin tänään ei tarvii sitä kekkuliakaan hakea niin verenmaku suussa. Vähemmän paineita. Sekään ei haittaa, että parhaat kaverini eivät enää katoa opiskelijavappuihinsa, vaan mä saan nauttia superhyvästä seurasta tänään. Ja niin surullista kuin Espan teinikännäily todellisuudessa onkin, voi ilmiöstä ehkä löytää ihan uutta hupia, kun sitä esittelee eräälle Ameriikan elävälle. Ja kermana kakussa vappupäivän piknikeväät on sitä luokkaa, että vaikka takatalvi iskis huomenna, niin siitä tulee silti hyvä päivä kun sen moisella aterialla aloittaa.

Tänään siis vappu kuulostaa poikkeuksellisesti niin mainiolta, että vituiks se menee kumminkin. Että kivat vaput sullekin! Nähääks siinä Mantalla kuudelta?

Hei ihan vaan vähän nyppii jotkut tietyt hahmot. Esimerkinomaisesti tässä muutama lajike, joilla on ylivertainen lahja saada meikäläisen ärsytyskippo täyteen ja nurin ihan liian nopeesti.

Ihmiset, jotka ei yhteiskäyttösillä printtereillä viitti lisätä paperia, kun omaa työtä tulostaessa huomaa että printteri on tyhjä. Joo, okei, ei kaikki välttämättä osaa tai uskalla koskea niinkin monimutkaiseen laitteeseen kuin tulostin (etenkään tietojenkäsittelytieteen laitoksella), mutta kysykää apua sitten hemmetti, niin ens kerralla osaatte. Mut ei, minä luikin toiseen luokkaan printtaamaan! Helvetin kiva sitten, kun ite haluu printata ja hokaa et printterissä välkkyy “minulla-ei-ole-paperia” -valo. No, aanelkkua sisään ja mitvit?! Täältähän tulee Marcun ja Jarcon ja jonkun kolmannen hönön jonoon jääneet paperit mua ennen. Ja onneks neki on vaan jotain netistä källittyjä viissataasivusia oppikirjoja. Senkin talipallot perkele.

Ihmiset, jotka ei kykene vastaamaan kaikkiin sähköpostissa esitettyihin kysymyksiin yhdessä vastausviestissään. Siis vaikka niitä juttuja olis esim. kaks. Ensin siinä vastaamisessa kestää vuos, ja sitten koko maili ei viittaa pilkun vertaa ainakaan molempiin tiedustelluista asioista. Pitääkö ne kyssärit numeroida että tulevat huomioiduiksi? Hä? Aina saa sitte naputella uusia viestejä ja venata lisää. Joojoo, ainahan vois soittaa, mut ku siks on sähköposti, ettei tarttis. Siihen on syynsä et mun puhelinlasku on alle kympin kuussa.

Tahdittomat ihmiset. Ne tyypit, joilta vaan yksinkertaisesti puuttuu se taju, milloin tiettyjä asioita ei ole sopivaa heittää kehiin, tai milloin olis ihan vaan kaikkien kannalta sujuvinta edes teeskennellä melkein viihtyvänsä. Ei se jumalauta tee susta epäaitoa ihmistä jos viittisit olla haukottelematta tai edes ääneen marisematta tilaisuudessa, joka on jollekulle toiselle tosi tärkee ja jonne sut on sentään kelpuutettu mukaan. Mut ei, kun ei aikuinen ihminen ole vielä oppinut käyttäytymään ja maailma nyt kuitenkin pyörii hänen ja hänen viihtyvyytensä ympärillä.

Ihmiset, jotka isossa porukassa mollaa kaveria, joka ei ole paikalla. Ei kaikista ihmisistä eikä kaikkien ihmisten jokaisesta tekemisestä tarvitse (eikä inhimillisyyden rajoissa voikaan) pitää, mutta selän takana paskan puhumisen ja (kohtuu)asiallisen asioista avautumisen raja menee aika rankasti siinä, että paskaa puhutaan porukassa, nk. “asioiden puiminen” tapahtuu luottamuksella kahdenkesken. (Joku voi nyt olla rajusti eri mieltä.) Kuitenkin on tosi mautonta, jos isossa jengissä parjataan sitä, joka ei oo paikalla, eikä voi oikaista väärinkäsityksiä tai edes puolustaa itseään. Yähh. Ja jatko-osana tähän kuuluu mairea suhtautuminen koko porukalta, kun kyseinen outsaideri seuraavan kerran paikalle ilmaantuu. “Ihanaa ku sä pääsit tulee! Harmi ku et ollu viimeks!” Miten niin harmi, sit me ei oltais voitu mollata sua kollektiivisesti.

Ihmiset, jotka parkkeeraa vaihtamaan kuulumisia oviaukkoihin tai johonkin muuhun yhtä selkeästi kulkuväyläksi käsitettävään paikkaan. Mielellään vielä lastenvaunujen tai muiden kärrien kanssa. Miten vtussa joku ei voi tajuta olevansa aivan täysillä kaikkien muiden tiellä ja estävänsä ahterillaan noin puolen Suomen kulkemisen?!????!!! Ja useimmiten näitä idareita on siis vähintään se kaks, jotka jäävät kuin tatit tasan siihen spottiin missä nyt sattuivat toisensa kohtaamaan. Tai ehkä se onkin joku “OOOHHHH, kuljin ovesta ja nyt olen SISÄLLÄ!!” -hämmennys, mikä valtaa näiden ihmisten tajunnan. Mistä näistäki tietää.

Nyt soi torvet ja paukkuserpentiinit särkee korviin - Aasinsilta on ollut olemassa kokonaisen vuoden! Ja vieläkin täällä joku käy, uujee. Tattista vaan teille. Olisin halunnut tähän jonkun supersiistin kuvan luomaan tunnelmaa, mutta ei toi clipartin tarjonta oikein sykähdyttänyt. Mut katotaan jos illal sais jotain pykättyy - kannattaa siis tulla uudemmankin kerran! Edit. illalla: No nyt on visuaalinenkin puoli hoidossa, kiitos kuvausvastaava Timo ja tähtisädetikkuvastaava Niklas! Onpa mulla muuten kurttunen käsi, hmmm…

Vastasyntyneet blogit on usein vähän haparoivia ja etsii vielä sitä omaa juttuaan. Lopputulos saattaa olla jotain ihan muuta kuin miltä aluks näytti tai mikä oli tarkoitus. Toiset blogit myös kuukahtavat heti alkumetreillä, jostain selittämättömästä syystä, ja toiset osoittautuvat vähän muita hitaammiksi ja yksinkertaisemmiksi, mutta niilläkin on ihan yhtäläinen oikeus olla olemassa.

Jos blogi sinnittelee hengissä vuoden, se rupeaa usein olemaan vähän ylpeä. Etenkin, jos se on onnistunut keräämään vakituisia kavereita. Blogi on vähän itseään täynnä, ja luulee oikeasti julistavansa jotain suurempia totuuksia elämästä. Kapinahenkeä löytyy. Usein blogi on kuitenkin aika putkinäköinen, mutta eihän se haittaa. Kuuluu ikään.

Jos blogi on pystyssä vielä kahdenkin vuoden päästä, se on todennäköisesti saavuttanut elämässään jotain. Oikeasti hyviä ystäviä, jotka tukevat vaikeina ja hiljaisinakin aikoina. Kävijälaskurit juoksevat vaikka mitään asiaa ei hetkeen olisikaan. Blogi on todennäköisesti joko kaventanut ja syventänyt asiantuntijuuttaan jollain sektorilla, tai vaihtoehtoisesti ottanut hoitaakseen yhä monisyisempiä elämän sivupolkuja. Joka tapauksessa blogilla tuntuisi menevän ihan kivasti. Kenties blogi elää elämänsä parasta aikaa.

Kolmevuotias blogi sisältää jo jotain Suurempaa Viisautta. Blogi on todennäköisesti kolhiintunut elämän tyrskyissä, mutta noussut aina uudelleen jaloilleen jokaisen palvelimen kaatumisenkin jälkeen. Voikohan mikään enää pysäyttää näin hyväkuntoista blogia?

Neljävuotiaita blogeja ei ehkä tunneta vielä tarpeeksi, jotta niistä voisi lausua mitään kovin älykästä.

Tähtäin on siis asetettu kohtalaisen korkealle, katsotaan mihin asti rahkeet riittää. Kiitos kävijöille kuluneesta vuodesta, ja jatketaan harjoituksia!