Jos tää ei oo just se sun paras sunnuntai, eikä ulkona vallitseva kirpsakka aurinkoinen syyskeli sekään piristä, niin mä tiedän mikä saa paremmalle tuulelle: Tää ja toi ja nää ja nuo.

Kuten työkaverini totesi: Koiranpentujen avulla voitais estää sotia. I totally agree.

Kaksi viikkoa valmistujaisista. Pöly lienee laskeutunut jo sen verran että voi pistää muutaman fiiliskuvan. Veli on opastettu ulos ravintolasta, kaveri herännyt baarin vessasta ja mun takki kotiutettu Kutoselta. Whoa mitkä kekkerit!!

Tämä ei ole edelleenkään edennyt mihinkään. Soitin itse toistamiseen DNA:lle, josta hetken penkomisen jälkeen todettiin “joo, tää oli jäänyt tonne pinon pohjimmaiseks, se on vissiin ollut siellä jo jonkin aikaa,” (kyllä, kuukauden) “mä laitan sen nyt tohon kiireellisten pinoon”. Mikä ei kuitenkaan ilmeisesti tarkoita alle kahden viikon sisään tapahtuvaa yhteydenottoa. Puhelinlaskuni siis tulee edelleen työnantajalleni brittiläisen JB:n nimissä, numerotiedustelusta numeroni haltijaksi kerrotaan JB ja niin edelleen… Mutta älkää toki pitäkö kiirettä. Eihän tässä mitään sekaannuksen vaaraa ole, etenkään kun käytän numeroani myös työasioissa.

Mutta unohdetaan liittymä ja puhutaan itse kännykästä. Vaihdoin jokin aika sitten työnantajan toiveesta muinaispalikkani prameampaan, jolla pystyy lukemaan sähköposteja (uuh!). Puhelin on ihan jees, ja näyttääkin puhelimelta, ei minikokoon puristetulta tietokoneelta. Eikä siinäkään mitään että pötkylä suorittaa peruskaatumisen muutaman kerran viikossa (”Valikko”-nappia painamalla näytössä näkyy päällekkäin kaksi näyttöä, epäonnistunutta yhdistämistä verkkoon ei saa katkaistua vaan yhteyttä yritetään uudelleen minuutin välein vaikka olisin kuitannut “peruuta” ja muuta normisälää). Mutta, puhelimessa on yksi ihan järjetön feature, jonka tarkoitusta en vain pysty perustelemaan.

Nimittäin torkku. Tässä puhelimessa torkku on lyhennetty edellisen palikan maagisesta kahdeksasta minuutista (mikälie logiikka) viiteen. Mutta - torkkua voi painaa vain viisi kertaa. Eli 25 minuuttia. Sen jälkeen vaihtoehtona on ainoastaan “lopeta”. Ja kun unenpöpperöinen Kati sitten hamuaa raivostuttavasti vinkuvaa palikkaa ja tökkii nappuloita saadakseen sen vaikenemaan, niin mikä on todennäköisyys että unenpöpperöinen Kati 1) sammuttaa herätyskellon kokonaan 2) nukahtaa uudelleen 3) myöhästyy töistä.

Siis mikä perkeleen järki on siinä, että yli 25 minuuttia ei voi torkuttaa?? Toki kunnon ihminen on jo herännyt ennen sitä, mutta mä en ihan joka aamu täytä niitä kriteerejä. En vain kykene hahmottamaan, miksi ihmeessä torkkua ei voi jatkaa täältä ikuisuuteen. Täähän on oikeesti vaarallista. En nyt aio ryhtyä miksikään tuotearvostelu-blogiksi, mutta sanotaan nyt, että kyseinen puhelin on Nokian E51. Siis bisniskännykkänä mainostettu kädenjatke. Onks tää joku työnantajien salaliitto, että paljon torkuttava työntekijä todennäköisemmin myöhästyy kunnolla jatkuvasti, jolloin hänestä on syytä hankkiutua ajoissa eroon?

Ja siis kyllä, myöhästyin tänä aamuna.

Kuulemma joku possupöpö ollut liikkeellä jo jonkin aikaa. Työpaikkani työsuojeluvaltuutettuna (for real!) kaikki hygieniaan liittyvät asiat on tottakai mun sydäntä lähellä, ja työpaikan vessasta löytyvä kansanterveyslaitoksen propagandalehtinen “Näin peset kädet” kirvoitti joitakin ajatuksia.

Kyseisessä käsienpesuohjeessa käydään tämä varsin mutkikas päivittäinen siistiytymisriitti kohta kohdalta läpi. Kas näin: Avaa hana. Kastele kädet. Ota saippuaa. Hiero saippualla käsiä vähintään 20 sekuntia. (Vaihtoehtoisesti voit rallatella Paljon onnea -kipaleen kahdesti, jos kahteenkymmeneen laskeminen on liian haastavaa tai esim. liian tylsää.) Huuhtele kädet. Ota paperia. Kuivaa kädet huolella. Sammuta hana samalla paperilla. Ja sitte jotain desinfiointimömmöä ja plöö plöö.

Katotaas. Ota paperia. Kuivaa kädet huolella. Sammuta hana paperilla. Jos sitä saippuaa piti hinkata 20 sekuntia, ei käsien huolellinen kuivaaminen varmaan kestä paljoa sen vähempää aikaa. Ja koko sen ajan, antaa sen veden hei valua vaan. Siitä niin, viemäriin, hukkaan, ihansama. Ettei sinulle, länsimaiselle ihmiselle, jonka pitäisi varmaan etuoikeutetusti saada elää jossain steriilissä kuplassa, ettei sinulle vaan tule flunssaa. Voi terve.

DNA:n laskutuksesta päivää.

Me pistettiin sulle nyt tulee tämmönen huomautuslasku. Tai sun osoitteeseen, mutta ystäväsi J:n nimellä. Niin siis sen brittikaverisi, jolle kävit kolme kuukautta sitten liikkeessämme ostamassa halvan kännykän ja prepaid-liittymän, kun hän oli tulossa Suomeen kesäksi.

Ai miten niin prepaid-liittymästä ei voi tulla laskua?

No mut hei, eihän tää olekaan prepaid-liittymästä, vaan tää lasku koskee sun omaa liittymää. Jonka laskut siis menee sun työnantajalle. Noin niinku yleensä. Ja nyt sun kaverin nimellä, joka ei tietenkään ole töissä siinä teidän firmassa.

Muistatko pari kuukautta sitten, kun J oli saanut puhelimensa lukkoon ja jouduit soittelemaan meiltä PUK-koodia? Pyysit silloin, että tuo prepaid-liittymä vaihdettaisiin J:n nimiin, jotta hän voisi hoitaa tämänkaltaiset tilanteet vastaisuudessa itse. No hei, mehän tehtiinki sillai, että vaihdettiin molemmat liittymät J:n nimiin!

Tässä on sellainenkin hyvä puoli, että sun omalla nimellä tai henkilötunnuksella ei nyt löydy meiltä yhtään liittymää. Jännittävintä tässä on se, että tällaista liittymänsiirtoa täysin toisen ihmisen nimiin ilman sen ihmisen läsnäoloa ei oikeastaan voi edes tehdä. Mutta mepä voitiinkin - ja siirrettiin molemmat!

Eikä siinä vielä kaikki. Sun ei myöskään nyt tarvitse murehtia minkään muutoksien tekemisestä siihen omaan liittymääsi, koska sä et voi niitä tehdä. Niin siis koska se liittymä on nyt ystäväsi J:n nimissä.

No joo, kyllähän me ymmärretään että sä ehkä haluat sen oman liittymäsi takaisin omiin nimiisi. Se kävis tosi kätevästi, jos sinä ja tää sun jo-Englantiin-palannut-ystäväsi J menisitte molemmat käymään siinä liikkeessä, jossa avasit tämän prepaid-liittymän. Onko liian hankalaa, mitä?

Joo. Ei kato. On tää niin kummallinen juttu, että mä en kyllä nyt pysty tekemään tälle asialle yhtään mitään. Mutta mä laitan tämmösen selvityspyynnön tästä, niin me soitellaan sitten sulle päin! Ensi viikolla jo!

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Sanoi hän 3 viikkoa sitten. Ehkä ne ei löydä mun numeroa mistään? Mistähän sekin vois johtua??

Nää on näitä juttuja et ei. Ei näin.

Mulla oli tänään nälkä ja sellanen nälkäkiukku. Joten aattelinpa piristyä tiskaamalla.

Tuli siinä sitten mieleen muutama muukin asia nälän lisäks joka ärsyttää.

• Kun tiskatessa joku kantaa koko ajan lisää astioita tiskialtaaseen.
• Radiokanavat, jotka kuuluu melkein, mutta ei ihan.
• Sininen huuhtelu. Jos ette tiiä mitä tarkotan, surffatkaa kaupassa wc-raikastinhyllylle. Ne on kamalia. Ja Timo vahingossa viimeks osti meille sellasen. Yh.
• Naamakirjastatukset, joihin mahdutetaan koko elämä. Vaikkei sellasta oikeasti tunnu siis olevan.
• Ihmiset, jotka priorisoi aina kaikki muut velvollisuudet parhaiden ystäviensä edelle. Parhaissa kavereissa ku on se erittäin hieno piirre, että “ne on ja pysyy aina”. Että mitäpä niihin panostamaan. Hah.
• Se, ettei tajua verkkoputiikista tilatessaan, että Jersey ei ole EU:ssa ja joutuu maksamaan arvonlisäverot. Ja etenkin, kun samalla tajuaa, että jos olisi jakanut tilauksen useampaan alle 45 euron tilaukseen, olisi säästänyt senkin 22%. No, nyt tiedän.
• Ihmiset, jotka valittaa säästä. Aina. “Onpa synkkää/märkää/harmaata/pimeetä/ankeeta…” Darling, sä asut Suomessa. Life is bitter. (Ja ite oot ankee.)
• Se, että mun käsille on tullut jo syksy, ja ne on seuraavan kerran lämpimät toukokuussa 2010.
• Se ettei oo tiskikonetta.

Että tämmöstä, näin äkkiseltään niistettynä. Vois luulla et tää jotenki helpottaa ku sylkäsee nää tähän ruudulle. Mut ei. Rupes vituttaa vaan enempi.

Mulla oli lauantaina korkeekorkoset sandaalit Murmanskin keikalla Tavastialla. Virhe. Ei keikka, vaan ne sandaalit. Mulla on edelleen kaksi varvasta puutunu. Okei, ne ei ollu mitkään laadukkaat popot, mut ei kai minkään parinkympin lomalöytöjenkään pitäis sentään tuntoa viedä? Jos mä olisin ameriikassa, niin olis jo haaste vetämässä.

Mutta ei olla ameriikassa. Sen sijaan monessa muussa maassa oltiin kesällä (ahaha, aasinsilta!). Kesäinen roadtripimme Milanosta Barcelonaan on dokumentoitu kuvin ja jopa muutamin sanoin hovikuvaajani Timon sivuille. Katsokaa sieltä, missä minä vietin suurimman osan lomastani. Yhteenvetona loma koostui:

Alpeista…

…rannoista (kuvassa matkanjohtajamme Touko)…

…pikkukylistä…

…nähtävyyksistä…

…ja hyvistä eväistä. Ja sitäkin loistavammasta matkaseurasta!

Vaikka loman jälkeen töihin palatessa ei arvatenkaan ollut ihan sellanen “akut ladattu, täynnä energiaa” -olo, niin jotain on kuitenkin tapahtunu. Mä oon huomannu, et jollain tapaa sitä jaksaa nyt enemmän kiinnittää huomiota siihen miltä näyttää (lähipiiri, no niin, kompatkaas nyt tätä suurta muutosta?! ;D ) Mä en oo koskaan ollu mikään suuri tyylitaituri, joten oonki ruvennu ahmimaan muotiblogeja, ne on hauskoja! (Vaikka mä en pystykään tajuamaan sitä varpaat sisäänpäin seisoskelua.) Tän hetken suosikkini on Stella, joka on palauttanut uskoni siihen, että musta ja harmaa ON värejä. Kuitenkin suurin konkreettinen ero entiseen taitaa olla vaatteiden määrä, mitä oon viime aikoina ostanu. Ja tästä seurauksena mä en siis nyt tunne mun oikean jalan varpaita. Tosi tervettä kehitystä siis.

Niin. Ja mä tiedän kyllä, että toi otsikko pitäis olla varpaaton. Mut eiks toi ensilukemalta tuntunuki ihan sanalta?

Kaikennäköstä ruoanlaitto-opusta löytyy meiltäkin hyllystä. Mutta ykskään niistä ei kerro mistään perusjutuista, kaikki jotain pinaattiricottacannelloneja. Oon ihan varma, että tänä päivänä yks jos toinenkin kävis vaikka salaa haalimassa keittiön kaappiinsa kirjan, jossa kerrotaan sellasista korkeampaa ymmärrystä vaativista suoritteista kuin esimerkiksi kananmunien keittäminen.

Joku vois hyvinki kuvitella, et vesi kiehumaan, kananmunat tulille ja sit kellosta aikaa. 4 minsaa ja 8 minsaa, jotain sellastahan siellä hotellin aamiaisellakin ne vaihtoehdot oli. Mut ehei, väärinpä kuvittelit. Kananmunat. Niitä ei ensinnäkään saa laittaa jääkaapista kylminä suoraan kiehuvaan veteen, ne menee rikki. Kananmunat on parasta laittaa jo kylmään veteen, siinä ne pikkuhiljaa lämpiää veden mukana. Sit jos oikein haluaa hifistellä, niihin voi napsauttaa sellasella erityisellä työkalulla pienen reiän (meidän munanleikkurissa on sellanen, oikein hi-tech), niin hajoamisriski vähenee edelleen.

Kiehumisvaihe on helppo, silloin ei tosiaan tarvii muuta kuin ottaa aikaa. Kunhan tosiaan huomaat milloin vesi alkaa kiehumaan, koska aika kellotetaan siitä. Tosin tässä kiehumisasiassakin voin briljeerata, että paksupohjaisessa kattilassa kananmunat ei kolhi itseään niin pahoin, kun lämpö on tasaisempaa (tai jotain..).

Mutta annas olla kun munakello piippaa. Ei niitä kananmunia nyt noin vaan kylmään veteen kipata ja sit aleta kuorimaan. Ei se kuori lähde jos tällai aattelit oikaista. Ensin kaadetaan kiehuva vesi pois. Sitten munien annetaan kuivua. Sitten kaadetaan kattilaan kylmää vettä. (Piireissä sitä kutsutaan “pelästyttämiseks”.) Jonkin ajan päästä kylmä vesi kaadetaan pois. Sitten kananmunat saa taas kuivua. Ja SITTEN ne voi kuoria ja syödä. (Toinen näistä kuivumisvaiheista on todennäköisesti tarpeeton, mentorini ei vain muista kumpi, joten pelaa varman päälle.) Että kelatkaa - näin monta vaihetta ja detaljia, ja kyse on kuitenkin vain kananmunien keittämisestä!

Toisaalta, paistetutkin kananmunat on mun mielestä tosi hyviä.

Ps. Jos tää nyt edelleen oli jonkun mielestä itsestäänselvää, tai mutisette sielä jotain että “ei se nyt oo niin justiinsa”, ni suut tukkoon. Ootte ehkä jotain yks kymmenestä -spetsiaalihemmoja. Mä olen ollut kotibileissä, joissa kukaan mun lisäks ei tienny, miten popcornia tehdään kattilassa. Ja mun ruoanlaittohistoria sentään tunnetaan ainakin täällä blogissa. Tämmösillä asioilla ei leikitä.

Mä täytän ens vuonna 30. Ei se mun mielestä nyt niin paljon vielä ole, mutta silti oon jo muutaman vuoden ajan, ilmoittaessani lähteväni Provinssirockiin, saanut kuulla “Ai sä se jaksat vielä käydä??”-tyylisiä kommentteja. Sävy näissä reaktioissa ei useimmiten ole reippauttani ja nuorekkuuttani ihaileva, vaan enemminkin sellainen “kasvaisit sinäkin jo aikuiseksi”. Boring.

Ensinnäkään mä en ymmärrä, miks jossain iässä ei muka enää kuulu mennä festareille? Ja sitten kun lyön lisää pökköä pesään kertomalla majoitusvalinnastani, niin kommentit jatkuu “Mä en kyl mistään hinnasta yöpyis teltassa kolmee yötä!!” Ja jälleen se aavistuksen epäkypsyyttäni paheksuva sävy. Väitän kuitenkin, että jos ilmoittaisin lähteväni viikoks Lappiin vaeltamaan ja telttailemaan, reaktio olisi “Oooh, vähäks siistii!!”…

Mut kyl munkin on sentään myönnettävä, että vanhemmaks tässä on tultu. Telttailu menee vielä oikein hyvin, mut ei missä tahansa teltassa. Puistattaa kun katson sitä kupolimerta. Oma mansionihan on tässä:

(Ei mahtunu ees kokonaan kuvaan.) Kuten joku ohikulkija kommentoi: “Ei toi oo mikään teltta, toi on mökki!” Meidän festarikaksio, makkari ja olkkari. Pientä festariluksusta.

Nimittäin blogibisnes. Mulla alkoi LOMALOMALOMAAAAAHH!! On tätä ootettukin. Ja vähänkö hienoa, että heti ekana lomapäivänä säät muuttuu mega-aurinkoisesta sateiseks ja pilviseks, niin saa jotain kirjotettavaakin. Nimittäin jos ei mitään muuta keksi, niin säästä suomalainen osaa aina puhua.

Juttelin muutama viikko sitten australialaisen tutun kanssa Lontoossa (I’m so very internationaal..). Tyttö kertoi että muuttaessaan Eurooppaan hän ei voinut käsittää miten kaikki puhuu koko ajan säästä. Kun siellä päin Ausseja mistä hän tuli, ei kukaan puhunut säästä. Miksi olisikaan, kun se oli päivästä toiseen samanlainen. Aurinkoa, aurinkoa, aurinkoa. Kauheeta, mistähän suomalaiset puhuis, jos säästä ei voisi puhua? Vaalirahakohusta ja Miss Suomen uudesta poikaystävästä? Michael Jacksonista nyt vois muutaman sanan vaihtaakin, mutta kuitenkin; Sää on ihan turhan takia parjattu puheenaihe. Ainainen valittaminen säästä ärsyttää, mutta siitä puhuminenhan on mitä loistavin aihe - kaikki voi osallistua ja aina on uusia juonenkäänteitä päiviteltäväks.

Sitäkin parempi aihe tällä hetkellä on kesäloma. Aika viime kesälomasta tähän päivään on ollu tapahtumiltaan turhankin rikas. Alkajaisiks yksi elämänkulkuni kannalta merkittävä ihminen kuoli, sitten paras ystäväni sairastui vakavasti, mistä riitti akuuttia murhetta vielä pitkälle kevääseen. Syksyllä lähin esimieheni sai yllättäen potkut. Kevään aikana suoritin loput tutkintooni kuuluvat kurssit samaan aikaan kun tein ylipitkiä työviikkoja, vastuuni töissä kasvoi hurjasti ja uusia tehtäviä tuli liukuhihnalta omaksuttavaksi. Siihen nähden ei liene ihme että väsyttää, ja loma tulee todella tarpeeseen. En nyt siis kerjää mitään sympatioita tässä, yritän vain itse ymmärtää miten voin olla näin loppu ja rikki, ja toivon samalla löytäväni uupumukselle järkevän selityksen. Ettei totuus vain olisi se että tällaista se on, työelämä..

Mutta kuten tämän parhaan ystäväni kanssa Provinssissa todettiin; Vaikka mitä kamalaa vuoden aikana tapahtuisi, niin yksi pysyy: Aina kesäkuun puolessa välissä me löydetään ittemme pölisevältä Provinssin päälavan kentältä. Ja kaikki on taas, ajoittaisesta epäuskosta huolimatta, hyvin.