Mä oon saanu jokusen palautteen oikean elämäni ihmisiltä, kun en enää kirjota blogia yhtä tiuhaan ku ennen.

Ensinnäkin imartelevaa, kiitos. Että joku täällä käy niin että huomaa hiljaisuuden.

Rupesin tarkemmin miettimään syitä, miks näin on. Kyse ei oo siitä, etteikö mulla olis aikaa. Enemmän kiire mulla oli viime vuonna tähän aikaan ku kirjotin gradua ja tekstiä syntyi (tännekin) paljon enemmän.

Usein on niin, että kirjoittamista löytyy kun on huono fiilis. Tai ainaki mä oon sellanen, että avautuminen kirvottaa herkemmin tarinoita kuin pinkkipullapampulapilvilinnaihkuilut. Niin se on aina ollu päiväkirjojenki kanssa. Pitkiltä suhdeajoilta ei tunnu löytyvän riviäkään, mutta erot on dokumentoitu niinkin tarkkaan että se pahaolo muuttuu lukiessa ihan eiliseks.

Mutta ei nyt ole kyse siitäkään, että kaikki olis liian hyvin kirjoittamista ajatellen. Ei todella. Tää on ollu yks raskaimpia vuosia, etenkin syksyjä, ikinä. Alkaen heinäkuun lopusta ollaan menty viikon kahen sykleissä niin, että vuorotellen tapahtuu jotain kamalaa ja jotain ihanaa. Reissuja, kuolemia, häitä, hautajaisia, vaelluksia, sairastumisia… Kun on riittävän paljon pureskeltavaa negatiivisissa jutuissa, positiivisetkin jutut kuluttaa energiaa. Kun täytyy olla ja myös haluaa olla iloinen, onnellinen, mutta kun se tunne on niin vaikea löytää. Se imee mehuja vielä lisää. Mulle itselleni ei ole tapahtunut mitään henkilökohtaista pahaa - mä olen hengissä ja mä olen terve, se tuntuu olevan jo kovin paljon. Ehkä mä vaan otankin asioita liian raskaasti?

No, joka tapauksessa. Tulin siihen lopputulokseen, et jossain kohdin mennään sen rajan yli, et kun on liian paha olla, kun on liian uupunut olemaan vihainen kun ei tahdo hyväksyä tai surullinen kun ei pysty ymmärtämään, ei sitä enää osaa räkäistä ulos koomisuutta hipovina kiukkupurskauksina. Sitten sitä on vaan hiljaa ja keskittyy hengittämiseen. Ystäväni sivisti mua tässä taannoin vertauskuvalla: Ajattele että laittaisit rottia vesiämpäriin. Osa alkaa pyristellä hullun lailla pyrkien epätoivoisesti kuiville. Niiden voimat ehtyy ja ne hukkuu. Ne, jotka keskittyy kellumaan ja hengittämään, selviää.

Tän syksyn mä olen ollut kelluva rotta. Mä selviän.

Mistähän se johtuu, että joskus aivojen kurttuihin palaa peruuttamattomasti kiinni jotain aivan turhanpäiväistä tietoa, joka pysyy siellä ainiaan ja pompsahtaa mieleen tasaisin väliajoin, ja koskaan sillä tiedolla ei ole mitään merkitystä, puhumattakaan että siitä voisi jotenkin hyötyä?

Tietysti mulla on tästä esimerkki.

Joskus vähintään kymmenen, ehkä jopa 15 vuotta sitten, kun Jani Sievinen (no niin just) oli vielä altaitten ahven, se vastaili jossain lehdessä lukijoiden lähettämiin überturhiin kysymyksiin. Yksi kysymys oli jotenkin että “kun nouset altaasta, minkä ruumiinosan kuivaat ensimmäiseksi”. Johon mister J vastasi: “mieluiten en kuivaa pyyhkeellä ollenkaan, mutta jos on pakko, niin käsivarret.”

Mä en voi käsittää, että tää tieto vaan jatkuvasti yhä uudelleen palaa mun mieleen. Yleensä tietysti silloin, kun suihkun jälkeen nappaan pyyhkeen ja kuivaan, no, käsivarret. Mä ymmärtäisin tän jotenkin paremmin, jos Jani S. olis ollu musta joskus tosi hottis, tai jos tää kysymys-vastaus olis jotain tajunnan räjäyttävää. Mutta ei. En ainakaan tunnusta.

Mietinpä tässä vaan, että minkä määrän aivokapasiteetistani syö tämänkaltaisen tiedon ikiaikainen säilöminen. Hei vaan, laudaturit. Mutta tiesittekö TE, että Jani kuivaa ekana käsivarret?? Uuh.

Mistähän se johtuu, että viikonloppunsa voi viettää ihan miten tahansa, niin silti maanantaina on aina tällanen jyrän alle jäänyt olo? Tosin tässä työpisteellä torkkuen, kuola läppärille valuen, en voi muuta kuin lähettää voimahalauksia Annalle Kivikkoon. Kun vertailee olosuhteita, voi melkein kuvitella mun loman vaan jatkuvan. Miten jollekin mestalle voidaankin antaa niin osuva nimi, “Kivikko”?

Ja toisaalta, jos samaan viikonloppuun väkisin työntää ystävän häät, niistä seuranneen järkyttävän krapulan (liian isot taskumatit, selvästi. Ja monikossa - hyvä minä, hyvin toimittu), pyhällä hengellä pinnistetyt grillailut kaverin luona Nurmijärvellä sekä Metallican keikan, niin ei kai sitä tällanen vanha kurttu voi muuta odottaa kuin kuolemaa maanantaina? Mitä sitä aina itestään kuvitteleekin.

On ollut vaikea lähteä kirjoittelemaan mitään kepeää tuon edellisen postauksen jälkeen. Mutta meillä, kenellä edelleen on siihen mahdollisuus, on myös velvollisuus jatkaa elämää ja sitä myötä tyhjänpäiväisiä höpinöitä.

Viime viikonvaihteen täytti perusfestarisetti. Tavanomaista tötöilyä Törnävän puistoissa ja pusikoissa. Patti Smith onnistu kyllä liikauttamaan. Ei voinut välttyä ajattelemasta, että tuo kuuskybänen harmaatukka kumppareissaan Provinssin päälavalla - se tuntee Kaikki ja se on nähnyt Kaiken. Ja tuol se vaan jorailee ja meuhkaa puiden pelastamisen puolesta, hee. Ja millä tunteella, mieletöntä kertakaikkiaan.

Mistähän se muuten johtuu, että kännissä oleva ihminen hokee koko ajan samoja asioita ja huutaa ihan vitusti? Ja miksi selvinpäin olevalla ihmisellä ei voi olla joku sisäsyntyinen toleranssi, joka ignorois kaiken känniääliöilyn? Parannusehdotuksia tuotteeseen nimeltä Ihminen.

Ja mistä sekin johtuu, että vaikka maantiellä on usean kilsan mittainen autojono, jossa jokainen yrittää pitää edes jonkinmoisen turvavälin edelläajavaan, aina löytyy tusina urpoa, joiden on ihan pakko lähteä ohittamaan. Sitten kun sieltä tulee joku vastaan, tungetaan siihen toisen pitämään pikku turvaväliin ja koko lakeus hehkuu punaisenaan jarruvaloista. Mistä näitä riittää? Vielä huolestuttavampaa, että kaikilla näillä kiireisillä pilkotti takaikkunalla makuualustaa ynnä muuta tykötarvetta - kolmen päivän festareilta harvoin lähtee kotia päin niitä kaikkein skarpeimpia kuskeja.

Taitaa olla serotoniini- ja kaikki muutkin tasot vähän alhaalla. Väsyttää ja vituttaa. Pah. Kyllähän taas kannatti juuri tänään avata tämä sanainen arkkuni. Huuhaa.

Kuvittele tilanne: Lauantai-ilta, vähän yli puolenyön. Olet kaatanut kuppia kaksin käsin, mikä tahansa prosenttipitoinen juoma on kelvannut, mitä kummallisemman värinen sen parempi. Pönttö on todella sekaisin, ja sitten, yhtäkkiä, ilmenee pakonomainen tarve tyhjentää vatsan sisältö. Tätä ei tapahdu usein, mutta mitä väliä: Nyt on tarve ja nyt minä oksennan. Onneksesi olet ulkona, joten tässä, ihan sama missä, on täydellinen paikka oksentaa. Annat tulla vaan. Olo helpottuu, ja kaikki on taas hyvin.

Kuvittele toinen tilanne: Lauantai-ilta, vähän yli puolenyön. Pääsi on täysin selvä, ajatus kirkas, mutta jostain pöpöstä johtuen sinulla on kamala olo. Oksettaa. Olet nieleskellyt jo puoli tuntia, nyt et pysty enää. Olet ulkona. Katse kiertää epätoivoisena etsien sopivaa paikkaa. Helsingin keskusta, ei mitään sopivaa puskaa, ei mitään. Vain tämä bussipysäkki ja liian iso rakennus, jonka taakse ei ehdi kiertää. Mutta nyt se tulee. Hävettää. Voi luoja että hävettää. Ihmisiä lähestyy, mutta enää et pysty lopettamaan. Tunnet inhoa kuvastavat katseet itsessäsi, tiedät mitä ne ajattelee. Sinä olet se “hyi helvetti” -tyyppi, se tyyppi, joka ei osaa juoda. Tekisi mieli huutaa niille kaikille, että mä oon hei ihan selvinpäin. Mutta kyynelsilmäinen katse pysyy niissä kerran syödyissä pitsan paloissa. Sitä melkein toivoo, että olisikin kännännyt häpeänsä huomiseen.

Mistäköhän se johtuu, että tavallinen litrajäätelö maistuu paljon paremmalta, kun siitä tekee lusikalla semmosta mössöä? Tämä koostumustransformaatio nostaa jäätelön maun ihan uusiin sfääreihin. Sama efekti vähän toisella tapaa kävi eilen, kun Timo osti Lidlistä jäätelöä, joka oli vähän liian makeaa. Ihan sellasenaan, könttänä, se oli melkosen öklöä. Mutta kun jäden vatkasi lusikalla notkeaksi mössöksi, siitä tulikin valkosuklaajäätelömousse, vähän paremman luokan jälkkäri. Ja kyse oli siis vaniljajäätelöstä. Ihmeellinen on maailma.

Tunnen muuten oloni naurettavaksi kuvaillessani jonkin syötävän koostumusta notkeaksi. Ei vaan sovi mun suuhun. Ihan sama kuin yrittäisin uskottavasti puhua viinin mausta sikarilaatikon sahanpuruna, joka tuo mieleen tuoreet herneet ja jälkimaku on kuin tuulahdus kosteasta mullasta. Kuka ostais tän viinin? Ehkä syy on just mun uskottavuudessa.

Mistähän se johtuu, että kaupassa myytäviin tavaroihin laitetaan varashälyttimiä mitä epäkelpoisimpiin paikkoihin? Esimerkki: Pyöräilykypärä, jossa hälytin on kypärän sisällä, suunnilleen tuossa takaraivon tuntumassa. Onko mussa joku puute, kun en osaa arvioida, että istuuko tää nyt mun päähän, kun kypärä jää killumaan 5 senttiä irti päästä? Hirveen hyvä idea on myös laittaa hälytin läpi kengän kengännauhalle tarkoitetusta rei’ästä. Eihän kenkiä sovittaessa oo ollenkaan oleellista tietää, miltä ne tuntuu nauhat pujotettuna. Seuraava kohde-ehdotus: laittakaa niitä häläreitä kenkien sisäpuolelle. Eihän kenkiä nyt oikeestaan tarvi sovittaa olleskaan.

ps. Sain silti ostettua sen pyöräilykypärän. Ja nyt alkaa armoton moralisointi kaikille ei-kypäräpäisille kanssapyöräilijöille, hähää!