Mä oon saanu jokusen palautteen oikean elämäni ihmisiltä, kun en enää kirjota blogia yhtä tiuhaan ku ennen.

Ensinnäkin imartelevaa, kiitos. Että joku täällä käy niin että huomaa hiljaisuuden.

Rupesin tarkemmin miettimään syitä, miks näin on. Kyse ei oo siitä, etteikö mulla olis aikaa. Enemmän kiire mulla oli viime vuonna tähän aikaan ku kirjotin gradua ja tekstiä syntyi (tännekin) paljon enemmän.

Usein on niin, että kirjoittamista löytyy kun on huono fiilis. Tai ainaki mä oon sellanen, että avautuminen kirvottaa herkemmin tarinoita kuin pinkkipullapampulapilvilinnaihkuilut. Niin se on aina ollu päiväkirjojenki kanssa. Pitkiltä suhdeajoilta ei tunnu löytyvän riviäkään, mutta erot on dokumentoitu niinkin tarkkaan että se pahaolo muuttuu lukiessa ihan eiliseks.

Mutta ei nyt ole kyse siitäkään, että kaikki olis liian hyvin kirjoittamista ajatellen. Ei todella. Tää on ollu yks raskaimpia vuosia, etenkin syksyjä, ikinä. Alkaen heinäkuun lopusta ollaan menty viikon kahen sykleissä niin, että vuorotellen tapahtuu jotain kamalaa ja jotain ihanaa. Reissuja, kuolemia, häitä, hautajaisia, vaelluksia, sairastumisia… Kun on riittävän paljon pureskeltavaa negatiivisissa jutuissa, positiivisetkin jutut kuluttaa energiaa. Kun täytyy olla ja myös haluaa olla iloinen, onnellinen, mutta kun se tunne on niin vaikea löytää. Se imee mehuja vielä lisää. Mulle itselleni ei ole tapahtunut mitään henkilökohtaista pahaa – mä olen hengissä ja mä olen terve, se tuntuu olevan jo kovin paljon. Ehkä mä vaan otankin asioita liian raskaasti?

No, joka tapauksessa. Tulin siihen lopputulokseen, et jossain kohdin mennään sen rajan yli, et kun on liian paha olla, kun on liian uupunut olemaan vihainen kun ei tahdo hyväksyä tai surullinen kun ei pysty ymmärtämään, ei sitä enää osaa räkäistä ulos koomisuutta hipovina kiukkupurskauksina. Sitten sitä on vaan hiljaa ja keskittyy hengittämiseen. Ystäväni sivisti mua tässä taannoin vertauskuvalla: Ajattele että laittaisit rottia vesiämpäriin. Osa alkaa pyristellä hullun lailla pyrkien epätoivoisesti kuiville. Niiden voimat ehtyy ja ne hukkuu. Ne, jotka keskittyy kellumaan ja hengittämään, selviää.

Tän syksyn mä olen ollut kelluva rotta. Mä selviän.