Nyt tulee sykäyttävä esimerkki laadukkaasta asioiden esittämisestä. Voin jo näin aluksi kertoa, että joka ikisen tässä kirjoituksessa esitetyn nk. faktatiedon eteen voi lisätä “joku sanoi”, “jossakin”, “suunnilleen” ynnä muita vastuusta vapauttavia fraaseja. Selitys: Luin männä viikolla Iguanassa lounastaessani Iltalehteä, jota en tietenkään toisten omaisuutta kunnioittaen repinyt tahi pöllinyt koko lehteä (Erkalle terveisiä), enkä sitten löytänytkään tarkkaa siteerausta varten haluamaani artikkelia netistä, joten tää menee nyt sitten ihan lonkalta ja haparoivasti siteeraten. Mikä on toki todella sääli, kun tää mun blogi on muuten täynnä selvää faktaa ja pelkästään asiallisia ja perusteltuja ajatuksia.

Elikäs, lehdessä oli uutinen (todennäköisesti) jenkkitutkimuksesta. Juttu oli otsikoitu “IT-alalla nukutaan ja pussataan!” (Joo, tää “uutinen” ei ollut siinä ensimmäisen kolmen sivun tuntumassa). Tutkimuksessa oli saatu hätkähdyttäviä tuloksia: IT-ala onkin luultua kapinallisempaa! Ensimmäinen tärkeä havainto oli, että yks jos toinenkin myönsi nukkuneensa töidensä ääressä. No, se ei yllätä, kun napsuttaa koodia pikkutunneille. Mielenkiintoisempaa oli toinen tuikitärkeä fakta: Yllättävän suuri osa IT-työläisistä oli suudellut työkaveriaan. Miehistä näin myönsi tehneensä 53 prosenttia ja naisista 36 %. Nyt kun otetaan huomioon, että eikös IT-alalla ole jo lähtökohtaisesti reilusti enemmän miehiä kuin naisia, niin… Tupsahtipa siinä mieleeni, että joko ne miehet pussailee toisiaan, tai sitten ne naiset on snadisti lutkahtavia. Btw, tein muuten lukiossa psykan ryhmätyöhön kyselyä yläastelaisten sosiaalisesta kehityksestä. Ette uskokaan, kuinka moni seiskaluokan poika oli jo harrastanut seksiä.

Siinä kyseisen artikkelin alapuolella oli muuten uutisoitu toisestakin tutkimuksesta. Sen mukaan teininä viinaa juovista tulee todennäköisemmin isona alkoholisteja kuin niistä, jotka eivät juo teininä lainkaan. No shit?

Nyt on aika hioa taistelusuunnitelmat huippuunsa ja kaivaa poteroa vähän syvemmäksi: tv-lupatarkastaja on kohta sinunkin ovellasi. (Jotenkin on semmonen hytinä, että kummallakaan tämän blogin lukijalla ei ole tätäkään maksua kuitattuna.)

Varoittivat sentään etukäteen. Tosin mä uskon, että tää ennakkovaroitus alkavista tarkastuksista menee samaan kastiin kuin ne poliisin liikennevalvontakamerapömpelit, joissa ehkä joka kymmenennessä on jotain. Hyvinkää-Rajamäki -välillä tosin on oikeasti kamera.

Mielestäni koko tv-lupamaksu on niin venäjää kuin olla voi. Vai mitä sanotte tästä, pätkästä tarkastusvaroituksen mukana tulleessa lehtisessä (jonka kannessa oli muuten Jasper Pääkkönen - minkä ilmeisesti pitäis jotenkin saada mut tuntemaan suurempaa tarvetta maksaa tv-lupa. Ei tajuu.): “Asun yksin, mutta työni takia minulla on kaksi asuntoa eri paikkakunnilla. Onko minun tehtävä kaksi ilmoitusta?” Ilmeisesti tää oli siis semmonen FAQ (lausutaan fakjuu) -lehdykkä. No, tässä vastaus: “Sinulle riittää yksi ilmoitus, koska et voi katsoa tv:tä kahdessa paikassa samaan aikaan. Toisen asunnon on oltava aina tyhjillään eikä asuntoa voi lainata esimerkiksi ystävän käyttöön.” Näin. Täällä meidän venäjällä tosin valtion virkaa vetää Viestintävirasto.

Meillä on uusi lööppijulkkis. Tai ei ehkä uusi, mutta jollain tapaa reformoitunut (onkohan tää ees oikee sana? No, kuulostaa pätevältä, se riittää). Nimittäin VILLE VALO. Mä olin joskus muinoin melko fanaattinen HIM-diggari. Kunnes ei enää pokka pitänyt sen neljännen albumin sanoja lukiessa. Pari otetta: “this fortress of tears”, “tears keep falling on the floor”, “but my river of tears has run dry”, “when angels cry blood”, “I taste your tears like you’re next to me”…

Että nyy-yyh. Näitä me joskus räkätettiin viinipäissämme Lauran kanssa Hyvinkään kämpän lattialla. Mut joo. Kyllä mä siis vieläkin HIMistä tykkään, kaikki levyt sitä balladikokoelmaa lukuunottamatta löytyy. Ja huomennako se oli kun taas tarttis pistellä sklobot kohti topteniä.

Mutta palataas taas pois minusta johonkin aiheellisempaan. HIMin kovimpina hype-aikoina herra Valo oli tietysti lööpeissä ihan tahtomattaankin, useimmiten kyllä hyvässä. Sitten oli pitkään hiljaiseloa, kunnes alkoi kukkaruukut hajoilla ja naapurisopu rakoilla. Ja sitten taas hiljaista.

Kunnes se meni sinne hoitolaan. Mitähän mömmöjä ne on sille siellä annostellu, kun nyt pukkaa joka päivä uutta informatsuunia: Ensin herra Valo tietysti avautuu alkoholismistaan, mitä seuraa luontevasti muiden rokkareiden selkääntaputtelua - että hyvä kun joku puhuu tästä vaietusta ongelmasta. Miten niin vaietusta? Aika kovaa mölyä ne rokut osaa itestään kännissä pitää, on se täällä kulmilla nähty. Se ei ole nätti näky kun eräskin jättilampi tuiskahtaa pyllylleen Hesarilla. Mutta Valo pistää lisää vettä myllyyn: “Oksensin verta!”, mitä seuraava on sujuvasti tieto V. Valon perustamasta uudesta firmasta. Villellä on myös infektiokammo, mikä nousee pintaan kun joutuu laulamaan samaan mikkiin toisten solistien kanssa. Häh? 1,2 miljoonaa jöröä viime vuonna, osta oma mikrofoni hyvä mies! Mutta, eipä tässä tietenkään vielä kaikki. Tänään kansa kohahti, kun herra Valo kertoi, ettei ole harrastanut seksiä puoleen vuoteen! Siis un-fuckin’-believable. Ja heti on jonoa tornitalon ovella.

Villestä on siis tullut häkellyttävän höllähuulinen median suhteen. Sillä eihän toki ole niin, että tämä on se yksi ja ainoa Rolling Stones -lehden haastattelu, jonka joka ikinen erillinen aihe poimitaan omaksi lööpikseen, jotta saataisiin läpyskää myytyä vielä ensi viikollakin…

Toi prkln naamakirja häiritsee jo mun elämää ja siitä raportointia, eli tän blogin kirjoittamista. Tai sit kyse on siitä, että se on kuihduttanut mun elämän niin, ettei siitä ole enää mitään raportoitavaa. Ikäänkuin kaikki aiemmat kertomukseni olisivat olleet jännittävissä käänteissään vertaansa vailla.

Facebook on tavallaan ihan kiva, mut toisaalta ihan pirun rasittava. Valokuvien esittelykanavana se toimii hemmetin hyvin: on viihdyttävää katella muiden kuvia ja etenkin jaella omaa pärstäänsä kaikkien muiden ihailtavaksi. Mutta sitten se kaikki muu kilke ja kalke.. “Hei, mä heitin sua pallolla, hihii! Nyt sun pitää heittää se pallo eteenpäin!” …öööh? Isot ihmiset palannu hiekkalaatikolle. Ja tällä kertaa ne ei todella osaa lopettaa.

Ja kuten todettua jo useampaan otteeseen, nyt on syyskuu, ei siis enää elokuu, mistä nokkelimmat pokkelimmat voivat tehdä sen johtopäätöksen, että kuu on vaihtunut. Ja kuun vaihteen väistämättömänä ilahduttajana, tattadadaaa: Hakusanat Top 8 Elokuu 2007! Ja nämä ei siis ole suosituimmat ja käytetyimmät hakusanat, vaan ihan mun henkilökohtaiset feivöritit. Aika all time, etten sanois. Ja jos joku ei nyt tajuu mis mennään, niin katso tämä.

Pidättäkää hengitystänne, tässä tuloo:

• eilinen iltalehti (mitä sitä nyt suotta iltalehti.fi -sivustolle arkistoja selaamaan)
• aivosolujen tuhoutuminen (reseptit täältä!)
• miten tulee rusina (tää blogi on siis silkkaa tiedettä)
• ulkomaille vauvan kanssa (toivottavasti lukija käsitti erheensä välittömästi)
• neekeri (lyhyt ja ytimekäs hakusana, hyvä hyvä)
• sufee (mitä, onks tääl joku rajamäkeläinen liikenteessä? Ei tää oo mikään sana missään muualla)
• demis rodos (auts)
• isot vitut (moro)

Että näillä mennään taas etiäpäin.

Edit. noin 2 minuuttia alkuperäistekstin julkaisusta: Ja niin sitä vaan ihminen uutta oppii kun vanhaks tuloo! Ei auta omia sufee-sanaa Rajamäkeen - guuglailinpa sen sitten itsekin ja kas, se onkin vallan stadin slangia! Alkujaan tosin tais olla tsufee, mutta kuitenkin. Ja tästähän päästään vain ja ainoastaan siihen päätelmään, että Rajamäki todellakin on tsadin suburbia.

Ja niin he kaikki palasivat kotiin. Yrityksistä huolimatta. Helsinki-Vantaalle lähtiessä jätetyt aivot saapuvat toivottavasti jälkikuljetuksena. Matkan aikana niitä ei ainakaan juuri näkynyt. Eikä varsinkaan kuulunut.

Hmm, Rohtos. Tarjoilijat möykkäävät suomeksi. Vanhan kaupungin mukulakivillä on mahdotonta kävellä uusilla korkkareilla. Merivesi on niin suolaista että silmiä kirveltää. Aurinko polttaa tukan karrelle ja ihoa kutittaa iltaisin. Rantahiekka on niin kuumaa ettei sille voi astua. Taksikuskien ajotapa muistuttaa kortitonta amisdorkaa. Kynsilakka ei kestä kuumutta ja sitä poisraaputellessa lähtee myös puolet kynsistä. Ruokaa tuputetaan liikaa ja liian halvalla, vatsa halkee. Ouzoa tyrkytetään ilmaseks, tulee känniin. Viinilasillisten kanssa saa ilmasia snackeja, lihottaa. Jutut on niin huonoja että vatsalihakset tulee kipeeks nauramisesta.

Ihan paska reissu siis. Mutta tulipahan tehtyä.

Me syötiin ja hengattiin vain ja ainoastaan täällä. (Foton tarjosi Tipo.)

KaaKAAA, Micraaaa, kraaa!
Niin on näin on juu. NiiJUU!
Jep. Over and out.

Nyt on tapahtunut jotain, mistä vedän seuraavan johtopäätöksen ja alan soveltaa sitä käytäntöön välittömästi.

Mikäli minulla on jokin ongelma, istun rauhassa alas ja odotan, että ongelma lakkaa olemasta. Olen nyt tehnyt niin, ja katso: Hein?kuu on jälleen Heinäkuu! (Toivottavasti olet lukenut tämän, muuten saatan kuulostaa aavistuksen vajaalta..)

Tätä kultaista Elämän Ohjenuoraa aion noudattaa ainakin seuraavan viikon ajan. Ja ehkä keksin vielä jotain kirjotettavaa, jossa voin “vahingossa” tuoda esiin sen, että olen lähdössä Rodokselle viikoksi! Lomalle! Jeij!

…plus muita kliseitä.

Historia. Ei mikään mun lempiaine koulussa. Vaikka hissanope tykkäskin meistä tytöistä kovin. Ja pojista myös. Tosin mua se kiels osallistumasta lukion viimeiselle hissankurssille, jollei mun asenne (?) muutu. Ja minähän en attitudesta tingi, joten itseopiskeluks meni. Ja paras hissannumero ikinä, voi kuinka yllättävää.

Usein olen kuitenkin harmitellut, ettei se historia kiinnostanut. Koen häpeän hetkiä Trivial Pursuitin kiperien kysymysten ristipaineessa.

Jos koulujen opetussuunnitelma edes historian osalta olis mun hyppysissäni, siellä kerrottaisiin tarinaa oikeista ihmisistä ja historian tapahtumien vaikutuksesta heidän elämäänsä. Sen sijaan, että vain luetellaan faktat Itävalta-Unkarista Tsekkoslovakian kautta kahdeksi valtioksi, olisi mielenkiintoisempaa ja mieleenpainuvampaa kuulla sydämeltään slovakialaisen pienvirkamies Václavin sopeutumisesta alati muuttuvaan maailmaansa.

Toimivinta historian opiskelua on kuitenkin matkustaminen. Hissankirjan tekstit ja kuvat heräävät eloon kulkiessa katuja joista ne kertovat. Historia muuttuu todeksi ja siitä kiinnostuu ihan uudella tavalla, kun tapahtumat eivät ole enää faktaa toisensa perään koulukirjan sivuilla, vaan ne ovat läsnä juuri tässä. Viime kesän Itä-Euroopan kiertue tarjosi lukuisia ravisuttavia hetkiä. Vaikka tietoni keskitysleireistä olivat jo sinällään kauheita, vetivät Auschwitz ja Birkenau hyvin hiljaiseksi tarinoiden muuttuessa selkäpiitä karmivalla tavalla niin todellisiksi. Reittimme Varsova - Krakova - Wien - Bratislava - Budapest - Praha - Berliini mahdollisti myös samojen ilmiöiden tarkastelun monen eri maan kansalaisten näkökulmasta. Toisen maailmansodan lisäksi opin muun muassa Unkarin kansannoususta ja Berliinin muurin vaiheista muutamassa päivässä paljon enemmän kuin koko elämäni aikana yhteensä.

Vaikka joskus mieli haikaa kaukomaille luonnon ihmeitä ihastelemaan, olen toistaiseksi liputtanut enemmän Euroopassa matkailun puolesta. Se on niin mieletöntä, miten rikasta ja raskasta historiaa useat Euroopan maat kantavat mukanaan. Ja miten niin lähellä voi olla niin erilaista. Miten itäisestä Euroopasta löytyy lukuisia maita, joita pidämme liki kaltaisinamme, mutta joissa tarinaa sodista ja kauheuksista kertovat itseni ikäiset ihmiset - eivät vanhat sotaveteraanit niin kuin meillä on totuttu. Sitä kummasti arvostaa omaa elämäänsä ja paluuta sateiselle ja kolealle Helsinki-Vantaalle, vaikka ei olisi fyysisesti kovin kaukana käynytkään, kun henkisesti tuntee käyneensä maailman toisella laidalla.

Behold, viikon päästä tarinoin seikkaperäisesti Rodoksen värikkäästä historiasta.

Mä olen kohta lähdössä ulkomaille. Kreikkaan. (No joo joo, sinne Rodokselle.) Taidanpa taas lähettää muutaman näppärän postikortin tänne sateiseen Suomeen.

Mulla on siis tapana lähetellä kortteja. Eikä vain ulkomailta, vaan mun bravuuri on joulukortit. Ja niitä mä lähetän paljon. Lomakortteja voi lähettää hyvällä omallatunnolla vain valikoidulle joukolle: famulle, porukoille ja parhaille ystäville. Ei kaikki kuitenkaan edes tiedä mun olleen reissussa (kaikkiahan se tottakai kiinnostaa, siitä ei ole kyse). Mutta joulu… Vielä tässä iässä voi ehkä olettaa kaikkien tietävän mitä on meneillään joulukuun 24. päivä.

Saan itse aina huomattavasti vähemmän kortteja kuin olen niitä lähettänyt. Ei mulla kuitenkaan ole mustaa listaa niistä ihmisistä, jotka eivät korttia lähetä, että voisin sitten seuraavana vuonna jättää heidät ilman (sen sijaan mä kerään kaikista ihmisistä rikelistaa, joiden mukaan heitä rankaistaan odottamattomalla hetkellä - eli nyt kipikapi niitä kortteja lähettelemään tai ei hyvä heilu). Lähetän kortteja, koska se on kivaa. Ja se on kivaa ennen kaikkea siksi, että ehkä niille ihmisille tulee edes vähän hyvä mieli niistä. Mutta jokin velvollisuusaspekti siinä silti ajoittain painaa. Mä luulen, että olen itse tehnyt niistä korteista jonkinasteisen pakon. Uskon, että lähettämällä kortin vuosi toisensa jälkeen tietyille ihmisille olen ehdollistanut heidät ja itseni siihen, että todella lähetän sen kortin joka vuosi. Ja sitten, sitten koittaa se vuosi kun korttia ei tulekaan. Seuraa epätietoisuutta, hätääntymistä, paniikkihäiriön oireita: Olenko minä ainut joka jäi ilman? Onko jotain sattunut? Olenko minä tehnyt jotain? (Liioittelenko? Ai miten niin mun kortit ei ole vuoden merkittävin Tapaus?)

Korttien lähettämisessä pätee vähän sama asia kuin ihmisten kutsumisessa juhliin. Itselläni ainakin on muutama toisistaan melko erillinen kaveriporukka. Kaikessa kollektiivisessa pätee aina, että yksi tällainen ystäväyksikkö on joko otettava kokonaisuudessaan huomioon tai jätettävä kokonaan huomiotta. “Jos mä kutsun ton, mun täytyy kutsuu myös toi, toi ja toi”. Aikaisemmin stressasin tästä. Ajoittain paljonkin. Mutta viime vuosina olen saavuttanut zenmäisen olotilan, ja pidättänyt itselleni oikeuden kirjoitella kortteja ja kutsuja vain ihmisille, joille oikeasti haluan. Ja näin toimimalla tulen sitten sanoneeksi ääneen, että “Sä oot kiva!” ja “Susta mä en pahemmin välitä.” Kamalaa, eikö? Sosiaalisen elämän suurin rike, kerrankin sanoa melkein ääneen kenet kokee itselleen läheiseksi ja ketä ei niinkään. Luulisi, että isot ihmiset tietää sen ihan hyvin muutenkin.

Mun mielestä työ- ja koulumaailmassa saa pelleillä ihan tarpeeks henkinen feikkihymy naamalla, niin ei kai mun nyt ihan oikeesti tarvitse tehdä sitä yksityiselämässäni? Toki on ihmisiä, jotka vaan tykkää kaikista. Mutta kun mä en ole ihan niin hyvä. Tulkitaanko mun valintani sitten niin, että mä osoitan mieltäni, olen lapsellinen? Onko aitous lapsellista? Pahoin pelkään, että on.

Ja nyt käsi ylös kaikki miehet, joilla on joskus ollut samankaltaisia ongelmia!

Ja tässä vielä perjantaikevennyksenä Timon nappaama kuva Haltialan tilalta hepasta ja ponista. Mullahan tulee vielä joskus olemaan kaksi ponia. Sitten isona. Elämässä täytyy olla tavoitteita.