Jahhas. Täytyypä tässä iskeä pari kortta ristiin niin ei pääse kukaan sanomaan etten kirjota edes kerran kuussa.

Mun maailmassani syyskuu katos vähän taivaan tuuliin. Hautajaistunnelmissa alkanut kuukausi oli kokolailla mollin ja duurin ääripäitä, mutta onneksi juuri tässä järjestyksessä. Nyt olo on kohtalaisen palautunut raukean levolliseksi, eikä useamman 11-tuntisen työpäivän putkikaan saa mieltä mustaksi.

Syksyinen traditiomme on mennä Kesäkino Engeliin tsekkaamaan joku Rakkautta ja Anarkiaa -pätkä (siis tää oli JO toinen kerta – toisto tekee tradition, eikös vaan?). Tämänkertainen oli A Complete History of My Sexual Failures. Voisin yrittää selittää, että raina valikoitui täysin esitysajankohtansa perusteella, mutta tuskin kukaan uskoisi. Britti”dokkari” osoittautui hauskaksi ja päähenkilö kutkuttavalla tavalla kovin erästä tuonmaalaista ystäväämme muistuttavaksi.. Leffan ohjaajakin (on yhtä kuin elokuvan päähenkilö) pistäytyi R&A-tyyliin estradilla ennen elokuvaa, joten iltamme muuttui oitis perusperjantaileffailusta kultturelliksi kokemukseksi.

Mutta ei tää nyt ollu se keskeinen pointti Kesäkino-jutussani. Jos joku ei tiedä mistä on kysymys, niin kyseinen teatteri on siis Senaatintorilla sijaitsevan Cafe Engelin sisäpihalle viritetty kangas ja projektori. Aivan älyttömän makee paikka. Plus katsomossa voipi juua viinaa, hih. Ja viinaa siinä tarvitaankin, kun syyskuun pimenevä ilta lähenee pakkasta. Kysyn vaan, että löytyykö jostain muualta maailmasta possea, joka menee vapaaehtoisesti katsomaan elokuvaa, josta selviytyäkseen täytyy pukea pari villapaitaa, pipo, ja juoda höyryäviä viinadrinksuja tumput kädessä? Ja vielä maksaa siitä. Suosittelen.

Mutta ei siinä vielä mitään. Tämän elokuvaelämyksen karaistamana urhea seikkailijamme suuntaa kohti Lappia asuakseen pihalla seuraavat viisi päivää. Juuri ennen lokakuun vaihdetta. Mukanaan joku hemmetin kesäfestaripussukka, vaikka hyvin tietää, että Lappi on Se Paikka, jossa vielä sataa luntakin. Ja että laavu on sellainen mökki josta puuttuu yksi seinä.

Ja lisäks se ottaa mukaan kaiken tarvitsemansa, pelkistetyn kodin. Kantaakseen sitä selässään 80 kilometriä. Eikä mikään hälytyskello soi päässä.

Ja onneksi ei soinut. Ikinä ei ole jalkojani särkenyt niin paljon kuin jälleen yhden päiväetapin vikalla kilometrillä, enkä koskaan ole palellut niin paljoa kuin pakkasyönä laavussa. Mutta en sitten lapsuuden ole tainnut olla niin totaalisen rauhallinen mieleltäni, kuin tämän yksinkertaisuuden äärellä. Viisi päivää, joiden aikana ei käytännössä tehnyt mitään muuta kuin käveli, söi tai nukkui. Jopa kännykkä oli kiinni.

Porot
POROJA!

Vaellettiin siis Karhunkierros Timon, Annan, Tumpin ja Elinan kanssa. Neljä ensimmäistä päivää mahtavaa, ruskan oikeuksiinsa nostavaa syysaurinkoa, ja viidentenä päivänä lunta. Eksoottista. Ja poroja!
Lumiruska
Menkää sinne. Kun muu Suomi pysähtyi Kauhajoen tapahtumiin, jatkettiin me taivallusta metsässä vielä pari vuorokautta tietämättä asiasta tuon taivaallista. Jälkeenpäin on hämmästyttävää, miten vähän se vaatii että on täysin uutisten tavoittamattomissa. Ja miten hyvältä se tuntuu.

(Kuvamaistiaiset Timolta. Timolla on myös lisää kuvia ja tarinaa reissusta.)

Yksi ajatus juttuun “Ei menny kuukauttakaan!

  1. Hei vihdoinkin! Kyllä mä oon ootanutkin.. Viitatakseni tuohon alku lausahduksiin.. Edes kerran kuussa!

    Vastaa

Vastaa

<a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong> 

pakollinen