Phewww! Kolme kuukautta jalan parantelua, siihen perään kolme viikkoa kesälomaa. Ja huomenna takaisin sen kuuluisan sorvin ääreen. Vaikka päätin etten tee blogissa tästä kintusta mitään henkilökohtaista inttiläppääni (voinee olla hieman vaikuttanut siihen etten oo nyt kirjotellutkaan), niin muutama sananen siitä nyt on varmaan pakko sanoa. Voihan olla että tätä blogia lukee joku sellainenkin, joka ei oo vielä henk.koht. päässyt todistamaan miten ketterästi mä jo nykyään liikun. Ja jumankeka, tänään ajoin ekaa kertaa pyörälläki!! Et elämä todellakin voittaa ja maailma alkaa taas olla mun ulottuvillani.
Jalkaepisodin lyhyt oppimäärä tulkoon siis tässä: Sääriluu napsahti poikki rinteessä huhtikuun alussa, 10 viikkoa mentiin kepeillä ilman painovarausta, sitten pari viikkoa puolpainovarauksella. 12 viikkoa äksidentin jälkeen sain luvan alkaa kävellä normaalisti (oliki joo tosi ”normaalia”), mutta tästä seuras helvetillinen kantapääsärky (kiitos liian innokkuuden ja todella onnistuneen kenkävalinnan), jonka vuoksi jouduin ottaa kepit takasin reiluks viikoks. Fyssarin teippaukset autto, ja noin 14 viikon kohalla hylkäsin kepit lopullisesti. Sairaslomaa mulla oli yhteensä 14 viikkoa. Kesälomareissut vähän sotki kuntoutusohjelmaa, mut reissuilla kävelin aika paljon ja venytin jalkaa (tai siis taivutin vetämällä sitä käsillä koukkuun, mutta käytännössä se venyttää jotain kudoksia niin että polven liikerata saavuttaa pikkuhiljaa normaalin). Nyt oon viikon verran käyny punttiksella polkee fillarii ja tosiaan tänään ekan kerran ihan liikenteessä. Oon aika varma et parin viikon päästä uskallan jo ottaa ekat juoksuaskeleet. Et vieläks City Marathonille voi ilmottautuu?
Töihin paluusta on vähä ristiriitaset fiilikset. Toisaalta on jo aikakin, kiva päästä tekemään jotain kunnollista tän jatkuvan löllöilyn sijaan. Toisaalta tähän löllöilyyn on ehtiny jo aika kivasti tottuakin.. Hieman on myös haikea olo siitä, että olin lomalla (sairas- ja kesä-) neljä kuukautta, enkä tän enempää saanut aikaiseksi. Ihan ku mä nyt ekaan kolmeen kuukauteen olisin voinut mitään erityistä tehdäkään, mieli vähän huijaa tässä kun nyt kuvittelen olleeni tänhetkisessä hapessa koko ajan.
Oon koko tän toipumisjakson ajan pyrkinyt keskittymään homman parhaisiin puoliin, making the best out of it, niinku ameriikan serkku sanoisi. Vaikka etenkin alkusaikku meni täysin vammasta toipuessa, niin en usko että olen koskaan työurani aikana palannut lomalta näin levänneenä, univelat moneen kertaan kuitattuna ja mieli virkistyneenä. Toivon todella, että pystyn pitämään tästä kiinni, saan jollain tavalla nyt uuden mahdollisuuden luoda työminääni, enkä löydä itseäni muutaman kuukauden kuluttua taas siitä tilanteesta, että haluan muutosta mutta olen liian väsynyt sellaista tarpeeksi hakemaan. Sormet ristiin, katotaan kuin käy. Uudella jalalla tähän syksyyn, muahaha!
Onnea työhönpaluulle ! Itse jäin juuri sairaslomalle. Mutta lyhyt pätkä työssä tässä välillä kyllä tavallaan piristi, vaikka oli aika raskastakin. Itseä ainakin sairaus on opettanut entistä enemmän pitämään puoliani työelämässä. Teen kyllä mielellään töitä, mutta kohtuudella ja laillisista oikeuksista kiinni pitäen.
Kiitos Joanna. :) En tiedä sun tilanteesta tarkemmin, et onko kyseessä fyysinen vai henkinen rajoite töissäololle, joskin ne tuntuvat menevän myös käsi kädessä… Mut kumpi vain, niin pitää olla itselleen armollinen ja kärsivällinen, eikä kiirehtiä liikaa toipumisen kanssa. Toisinaan mikään muu ei auta kuin aika.
Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, niin kyllä tällainen terveyteen liittyvä pysähtyminen todellakin osoittaa, että se työ ei ole elämässä tärkeintä. Toisaalta työn tekeminen tuo terveellä tavalla hyödyks olemisen tunteen. Itellä ainaki sit ku rupes olee jo paranemaan päin, niin kotona lojuminen alko jo maistuu aika pahalta, etenkään kun ei vielä kyenny sielläkään tekee mitään kovin järkevää. Ku osais vaan aina pitää sen kohtuuden kaikessa.. Tsemppiä sulle, Joanna!!
Kiitos :) Vaiva on alunperin fyysinen, mutta pitkään jatkuessa alkaa henkinenkin puoli oireilla. Lisäksi lääke vaikuttaa keskushermostoon. Mutta aika vähällä olen tainut silti vielä päästä. Pitää vaan yrittää roikkua ”normaaleissa” kuvioissa niin pitkälle kuin kykenee.