Adalminan tilitys pysäytti ajattelemaan, että miltä tänään tuntuu. Tässä on vedetty niin talla pohjassa viimeset viikot, ettei oo paljoa kerennyt itseään kuuntelemaan. Totesin, että nyt on niin kummallinen olotila, että ihan itteensäkin jännittää.
Olen koko kesän jaksanut aika ajoin ahdistella, että voi kuinka pikku-Katille nyt tulee kamala syksy ja kamala kevät. Ja nyt se Syksy from Hell sitten pukkas eetteriin, kesä on virallisesti ohi kun Englannin ystäväkin saateltiin lauantaina lentokentälle. Tekosyyt koulu- ja duunihommien pakenemiseen on loppuunkaluttu. Finito. Kaput. Pois sieltä vällyn alta ja kohtaamaan todellisuus. Jo etukäteen olen kiillottanut peitseni harakiriä varten, kun odotettavissa kuitenkin on sietokyvyn ylittävää ahdistusta ja vitutusta.
Ja kas, väsyttää, se ei liene ylläri. Mutta mitä mitä? Ei vituta. Ei tipan tippaa. Hämmennys on valtava. Töissä puhaltaa selkeesti uudet tuulet, hommia riittää ja itsekin kokee tekevänsä jotain hyödyllistä, vaikka kaikki on yhtä sekavaa kuin ennenkin. Ja vaikka serotoniinin ylläpitämät kemialliset onnellisuustasot ovat taas kerran takuulla valahtaneet pakkaselle, niin ei ahdista edes gradun aloittaminen. Päinvastoin, oikein palan halusta päästä siihen kiinni. (Joko joku soitti valkotakit?)
Niin ja bonuksena mä oon edelleen vähän kipeä. Ja köyhä, sitä etenkin. Että sitä suuremmalla syyllä: elämme jännittäviä aikoja. Tää on jo niin huolestuttavaa, että taidan sulkeutua illaksi kotiin odottamaan, että tämä olotila menee ohi ja sitten syöksytään taas rytinällä ahdingon suloiseen alhoon. Sillä mitäs ne sanookaan liian pitkästä ajasta veden alla: Juuri ennen hukkumista tuntuu vaarallisen hyvältä…