Siellä mun pyöräni nyt on, Annankadun Fillarikellarin huolto-osastolla. Nyt koen olevani riittävän zenmäisessä olotilassa avautuakseni toissapäiväisestä accidentistä. Jos olisin tehnyt sen samoin tein töihin tultuani, joku sensuuriviranomainen olisi taatusti lähettänyt Supon kolkuttelemaan meitin ovelle.

Kävipä siis tässä aamuna eräänä (eli toissapäivänä, kuten jo mainitsin), että otin vähän voimakkaamman polkasun startatessani tienylitykseen. Nooh, kuului astetta miehekkäämpi ”krunts” (eikö ”krunts” ole just tosi miehekäs äännähdys?), molemmat jalat lipes polkimilta (kiitos kyllä, on kauniit kesäjalat nyt – suosittelen kaikille fläpäreissä ja lyhyissä shortseissa fillarointia) ja minä rojahdin siihen pyörän päälle. Tässä vaiheessa sitä taas kerran palaa siihen, että miksi ihmeessä poikien pyörissä on ne keskitangot? Siinä olis jälkikasvuhoureet haihtuneet samoin tein.

Ei siinä sitten muuta kuin pari kirosanaa purkamaan tilanne ja raahautuminen tien sivuun tarkastelemaan tapahtunutta. Lämpimiä terveisiä sille samaan aikaan tietä kanssani ylittäneelle tyttölapselle, joka kyllä katsoi pitkään, mutta ei tehnyt mitään asiaan sopivaa kysymystä tilastani saati sitten pysähtynyt. Mitä sitä nyt suotta omaa matkaansa viivyttämään.

Pyörän diagnoosi paljasti vaihteiden takavaihtajan rattaiden olevan löysällä, joten ajaminen oli mahdotonta. Tai kuten Timo myöhemmissä tarkasteluissa laskutaitoisena yksilönä totesi: rataspakasta puuttuu yksi ratas. En todellakaan ymmärrä miten se on mahdollista? Voiko ratas haljeta sievästä pikku polkaisusta (unohtakaa se ”krunts”)? Ilmeisesti voi. Että siellä lepää nyt sitten. Ja maksaa, stana. Miksei mun pyörälle voi ikinä tapahtua mitään normaalia? Tai miksei vaikka mitään?