Nyt se on tapahtunut. Olen mennyt Tavastialle baarihistorian legendaarisimmalla (ja kliseisimmällä) lauseella: Mul on nimi listas. Tadaa! Ja ne jopa päästi mut sisään. Olemattomana yksityiskohtana mainittakoon, että minä en siis suoranaisesti noita sanoja sanonut, ja avecinikin nimi oli kirjoitettu kolmella kirjaimella pieleen. Mutta silti. Tän lähemmäks tähteyttä mun on varmaan turha haaveilla pääseväni. Sitten toisaalta, kun mietin, mitkä kaikki Idols-juontaja- ja Salkkari”tähti”-posset mun ohi jonossa on joskus kävelly, niin tuntuuko musta oikeesti että olen vihdoin yltänyt heidän tasolleen? No ei tod. Ens kerralla maksan taas lippuni. Koska mul on varaa. Ja aikaa jonottaa. Hmph.

Rokkareiden fyysinen kunto on jotain ihan mystistä. Kaupungin luotettavimpien brosyyreiden mukaan ne ei muuta tee ku dokaa Lostarissa ja Loosessa, ja silti se yksikin jaksaa takoa niitä pannuja yli tunnin lähes tauotta. Ja sisällyttää sen pöljän käden kattoon kohotuksen joka ikiseen vasemman käden iskuun. Käsittämätöntä. Menee aika samoihin niiden nuoruuden tuttavuuksien (tämmöset lauseet saa mut tuntee itteni jokseenkin ikälopuksi) kanssa, jotka veti viinaa ja röökii jatkuvalla syötöllä, ja silti pelas mitenkään mainittavasti hengästymättä täydet pelit futista ja lätkää. Elämän suuria mysteereitä. Niiden äärellä tässä nyt ollaan.