Ironista kyllä, tämä biisi pauhasi kypärän kuulokkeista kun sukset nappasivat kiinni kevätauringossa mössööntyneeseen lumeen, reisiluu pamautti nivelen rustopinnan osin murskaksi, sääriluu murtui ulkosyrjästä ja sivuside katkesi, sukset jäivät siihen ja tyttö jatkoi matkaa 20 metriä. Mutta vasta lumen avulla suoritetun ensiavun ja epätoivoisen seisomaannousuyrityksen seurauksena iski pelko. Ja shokki vasta, kun kolmas jalkaa tutkinut lääkäri röntgenkuvat nähtyään kumosi edellisten epäilyt nivelsiteistä, eturistisiteestä tai kierukasta ja lähetti suoraan Töölöön leikkaukseen.
Nyt neljää viikkoa, viittä ruuvia ja metallilevyä, yhtä peruttua New Yorkin matkaa ja silminnähden kutistunutta reisilihasta myöhemmin olen onnellinen että ei käynyt pahemmin, sain pitää henkeni ja jalkani ja ennusteet ovat toiveikkaat. Liikkumaan ja urheilemaan tottuneena ihmisenä puren hammasta ja hengittelen syvään jotta turhautuminen ei ottaisi valtaa vielä edessä olevien kuuden täysin yksijalkaisen viikon ja sitä seuraavien vain varovaista kävelyä sisältävien viikkojen aikana. Hämmästyttävää, miten sitä yhtenä päivänä vääntää itsensä jos jonkinlaiseen solmuun joogatunnilla, ja seuraavassa hetkessä jalan koukistaminen, suoristaminen ja ilmaan nostaminen saa kyyneleet silmään, sekä kivusta että rasituksesta.
Kun on pakko pysähtyä, sitä klassisesti tajuaa, miten mitään asioita, edes kykyä kävellä, ei tule pitää itsestäänselvyytenä. Tämän toivon muistavani vuoden, kahden ja viiden päästä, koko loppuelämäni.
Toisaalta pysähtyminen tarjoaa mahdollisuuksia, jos niitä vain osaa hyödyntää. Osaan jo soittaa Ukko Nooan alun kitaralla, pystyn vetämään kolme leukaa ja vuosia laatikossa pölyttyneet valokuvatkin ovat pian kansioissa. Lisäksi olen toisella kaudella Greyn Anatomiassa, sarjassa, ”johon perehdyn sitten kun joskus murran jalkani”…
Mikään oivallus, herääminen tai oppiminen ei kuitenkaan vedä vertoja sille, kun jälleen kerran elämässään tajuaa konkreettisesti miten tärkeitä toiset ihmiset, ne rakkaat ystävät ovat. Kun jää hetkeksi kotinsa vangiksi, ja ystävät käyvät. Toistuvasti, usein. Eikä ne varmasti edes tajua, tiedä mikä merkitys sillä on, mikä voima pitää toipuva ystävä kiinni ikkunoiden ulkopuolella kulkuaan jatkavassa maailmassa. Eikä ne edes välitä millaista palvelusta tekevät ihan vaan näyttämällä naamaansa täällä, ei se ole heille oleellista, mutta mulle se on koko maailma, se mikä ei ole pysähtynyt vaikka oma elämä vähän on-hold -tilassa onkin. Ystävät. <3 Ps. Ehkä eniten kuitenkin harmittaa se, miten monta pistettä menetin laakista Mä en oo koskaan -pelissä: Mä en oo koskaan ollu moottorikelkan kyydissä. Mä en oo koskaan murtanu luitani. Mä en oo koskaan ollu sairaalassa. Mua ei oo koskaan nukutettu. Mulla ei oo koskaan ollu tikkejä. Mulla ei oo koskaan ollu kyynärsauvoja. Ainakin. Damn it.
Sun tekstiä Kati on vaan niin mielettömän kiva lukea. Saisit päivitellä useammin tätä Aasinsiltaa. :)
Odottelinkin että milloin avaat sanaisen arkkusi kunnolla onnettomuudestasi. Ja jostain syystä veikkaan, että tämä ei tule olemaan viimeinen sitä käsittelevä artikkeli. ;) Lupaan tulla käymäänkin heti kun ehdin!!
PS. No love for kypäräkuulokkeet. Kivempaa ilman.
Voih.. Aikamoista.. En osaa muutakun toivottaa voimia toipumiseen. Voimia!
Jaksamista sinulle ! Mullakin on ollut ainakin tämän vuoden liikkuminen rajoittunutta. Ei onneksi kokonaan. Olen lukenut paljon hyviä kirjoja, kutonut, aloittanut blogin kirjoittamisen, lähtenyt mihin tahansa mukaan ystävien ja sukulaisten kanssa.
Nyt pitäisi maanantaina mennä ensimmäistä kertaa töihin tänä vuonna. Ja nyt jo perjantai-iltana odotan sitä innolla ja samalle hieman jännittäen, että pystynkö olemaan.
Niku: Awww, kiitos <3 :)
Tuomo: "Saattaa" olla että tulen sivuamaan aihetta jokusen kerran.. Tää on vähä niinku intti - kun elämässä ei ole muuta niin kärsiköön kaikki niistä jutuista.
A: Hämmentävän tyhjentävää, jälleen. ;)
Dorit: Kiitos, niitä tarvitaan! Voimia ja kärsivällisyyttä, vähän hampaan puremista, ja huumoria. Kyl tää tästä. =)
Joanna: Kiitos! Ja Jaksamista myös sulle, toivottavasti töihinpaluu sujui ja oli enemmän positiivinen kuin turhan raskas kokemus. Mä en tiedä koska palailen, vähän olis jo hinku mutta saattaapi mennä tuonne juhannuksen yli. Tsemppiä!