Mä olen kohta lähdössä ulkomaille. Kreikkaan. (No joo joo, sinne Rodokselle.) Taidanpa taas lähettää muutaman näppärän postikortin tänne sateiseen Suomeen.

Mulla on siis tapana lähetellä kortteja. Eikä vain ulkomailta, vaan mun bravuuri on joulukortit. Ja niitä mä lähetän paljon. Lomakortteja voi lähettää hyvällä omallatunnolla vain valikoidulle joukolle: famulle, porukoille ja parhaille ystäville. Ei kaikki kuitenkaan edes tiedä mun olleen reissussa (kaikkiahan se tottakai kiinnostaa, siitä ei ole kyse). Mutta joulu… Vielä tässä iässä voi ehkä olettaa kaikkien tietävän mitä on meneillään joulukuun 24. päivä.

Saan itse aina huomattavasti vähemmän kortteja kuin olen niitä lähettänyt. Ei mulla kuitenkaan ole mustaa listaa niistä ihmisistä, jotka eivät korttia lähetä, että voisin sitten seuraavana vuonna jättää heidät ilman (sen sijaan mä kerään kaikista ihmisistä rikelistaa, joiden mukaan heitä rankaistaan odottamattomalla hetkellä – eli nyt kipikapi niitä kortteja lähettelemään tai ei hyvä heilu). Lähetän kortteja, koska se on kivaa. Ja se on kivaa ennen kaikkea siksi, että ehkä niille ihmisille tulee edes vähän hyvä mieli niistä. Mutta jokin velvollisuusaspekti siinä silti ajoittain painaa. Mä luulen, että olen itse tehnyt niistä korteista jonkinasteisen pakon. Uskon, että lähettämällä kortin vuosi toisensa jälkeen tietyille ihmisille olen ehdollistanut heidät ja itseni siihen, että todella lähetän sen kortin joka vuosi. Ja sitten, sitten koittaa se vuosi kun korttia ei tulekaan. Seuraa epätietoisuutta, hätääntymistä, paniikkihäiriön oireita: Olenko minä ainut joka jäi ilman? Onko jotain sattunut? Olenko minä tehnyt jotain? (Liioittelenko? Ai miten niin mun kortit ei ole vuoden merkittävin Tapaus?)

Korttien lähettämisessä pätee vähän sama asia kuin ihmisten kutsumisessa juhliin. Itselläni ainakin on muutama toisistaan melko erillinen kaveriporukka. Kaikessa kollektiivisessa pätee aina, että yksi tällainen ystäväyksikkö on joko otettava kokonaisuudessaan huomioon tai jätettävä kokonaan huomiotta. ”Jos mä kutsun ton, mun täytyy kutsuu myös toi, toi ja toi”. Aikaisemmin stressasin tästä. Ajoittain paljonkin. Mutta viime vuosina olen saavuttanut zenmäisen olotilan, ja pidättänyt itselleni oikeuden kirjoitella kortteja ja kutsuja vain ihmisille, joille oikeasti haluan. Ja näin toimimalla tulen sitten sanoneeksi ääneen, että ”Sä oot kiva!” ja ”Susta mä en pahemmin välitä.” Kamalaa, eikö? Sosiaalisen elämän suurin rike, kerrankin sanoa melkein ääneen kenet kokee itselleen läheiseksi ja ketä ei niinkään. Luulisi, että isot ihmiset tietää sen ihan hyvin muutenkin.

Mun mielestä työ- ja koulumaailmassa saa pelleillä ihan tarpeeks henkinen feikkihymy naamalla, niin ei kai mun nyt ihan oikeesti tarvitse tehdä sitä yksityiselämässäni? Toki on ihmisiä, jotka vaan tykkää kaikista. Mutta kun mä en ole ihan niin hyvä. Tulkitaanko mun valintani sitten niin, että mä osoitan mieltäni, olen lapsellinen? Onko aitous lapsellista? Pahoin pelkään, että on.

Ja nyt käsi ylös kaikki miehet, joilla on joskus ollut samankaltaisia ongelmia! ;)