Olen saavuttanut elämässäni jotain suurta.

Kaikki alkoi siitä, kun vietin rattoisaa shoppailupäivää rakkaan äitini kanssa. Puhelimeni soi – tuntematon kännykkänumero. Toki takaraivossani kaikui (tyhjissä tiloissa usein kaikuu) ”älä vastaa”, mutta sen kerran jälkeen kun Tuntematon Numero teki musta Barcelonan matkan voittajan, olen kokenut kutkutusta vastata kaikille. Ja ylläripylläri – puhelinmyyjähän se siellä. Eikä mitään etelänmatkoja (paitsi korkeintaan maksettujen lemmenlomareportaasien muodossa), vaan vieläpä niinkin laadukas julkaisu kuin Katso oli kaupan (oiva paikka linkille, mut joku raja). On siis ollut aika, kun tätä laatujournalismia tipahteli mun postiluukusta. Mutta puolustuksekseni sanottakoon, että se oli silloin, kun ko. läpyskää pystyi vielä suhtkoht vakavalla naamalla nimittämään tv-lehdeksi. Ja olin juuri helsinkiläistynyt ja töllöstäni pulppusi ihan käsittämätön määrä kanavia. Etenkin Atv:n ohjelmatarjonnasta oli pakko saada jotain kirjallista dokumentaatiota (Ämpäripäätä ja pornoa – those were the days, my friend).

No niin, rönsyy taas vähän. Täti langan päässä aloitti: ”.…Katso-lehti.. ..sinulle.. ..puoli vuotta sitten….” Minä: ”No ei todellakaan oo tullu moneen vuoteen!” Täti: ”..yksittäinen numero lähetetty…” Minä: ”Joo, voi olla. Mutta en todellakaan halua tilata. Se muuttu niin hirveeks juorulehdeks…” Täti: ”Katsohan uudistui tässä..” Minä: ”Joo mutta juorut pysyi.” Täti: – ->klik<- - tuut tuut tuut... Lehtimyyjä löi mulle luurin korvaan! Oi aikoja, oi tapoja. :D