Kuvittele tilanne: Lauantai-ilta, vähän yli puolenyön. Olet kaatanut kuppia kaksin käsin, mikä tahansa prosenttipitoinen juoma on kelvannut, mitä kummallisemman värinen sen parempi. Pönttö on todella sekaisin, ja sitten, yhtäkkiä, ilmenee pakonomainen tarve tyhjentää vatsan sisältö. Tätä ei tapahdu usein, mutta mitä väliä: Nyt on tarve ja nyt minä oksennan. Onneksesi olet ulkona, joten tässä, ihan sama missä, on täydellinen paikka oksentaa. Annat tulla vaan. Olo helpottuu, ja kaikki on taas hyvin.

Kuvittele toinen tilanne: Lauantai-ilta, vähän yli puolenyön. Pääsi on täysin selvä, ajatus kirkas, mutta jostain pöpöstä johtuen sinulla on kamala olo. Oksettaa. Olet nieleskellyt jo puoli tuntia, nyt et pysty enää. Olet ulkona. Katse kiertää epätoivoisena etsien sopivaa paikkaa. Helsingin keskusta, ei mitään sopivaa puskaa, ei mitään. Vain tämä bussipysäkki ja liian iso rakennus, jonka taakse ei ehdi kiertää. Mutta nyt se tulee. Hävettää. Voi luoja että hävettää. Ihmisiä lähestyy, mutta enää et pysty lopettamaan. Tunnet inhoa kuvastavat katseet itsessäsi, tiedät mitä ne ajattelee. Sinä olet se ”hyi helvetti” -tyyppi, se tyyppi, joka ei osaa juoda. Tekisi mieli huutaa niille kaikille, että mä oon hei ihan selvinpäin. Mutta kyynelsilmäinen katse pysyy niissä kerran syödyissä pitsan paloissa. Sitä melkein toivoo, että olisikin kännännyt häpeänsä huomiseen.