Tiedättekö ne aamut kun kaikki mahdolliset pienet asiat menee vähän pieleen, kun ei oikein lähde? (Ja ne joiden huulilta on livahtamassa sana ”en”, niin äkkiä se läpi umpeen.)
Kaikkihan lähti siitä että laitoin kellon soimaan 6:15 aikomuksenani tulla reteesti kasiin töihin, tekemään yhtä hommaa joka olis pitäny tehä jo eilen mutta jonka sijaan lähin joogatunnille. No, heräsin kahdeksalta. Siihen että migreeni kolkutteli ohimolla. Migreenilääke oli viimeinen laatuaan joten vietin seuraavat puoli tuntia etsien reseptiä useista epämääräisistä paperikasoista, joista kaks kolmasosaa pitäis heittää pois ja yks kolmasosa laittaa johonkin kansioon. Heti ens viikonloppuna, ihan varmasti. Sentään löysin.
Seuraavana mieltäylentävänä aamutoimena kaivelin keittiön roskiksesta eilen pois heittämäni uuden huulirasvan. Ostin siis toissapäivänä uuden huulirasvan ja heitin ”vanhan” pois. Niinpä. Löysin senkin. Ehkä ne kananrasvat sun muut epämääräiset ruokaeritteet tekee siitä entistä ravitsevamman voiteen herkille huulilleni. (No kyl mä pesin sen aika tarkkaan, no worries.)
Kun erinäisten ovenkarmeihin törmäilyjen ja rikkinäisten sukkien jälkeen pääsin vihdoin pihalle ei reseptit suinkaan olleet päässeet matkaan mukaan vaan lepäsivät rauhassa keittiön pöydällä. Hakemaan. Lopulta kiiruhdin metrolle jo täpäkästi myöhässä vain huomatakseni että seuraava metro tulee vasta 9 minuutin kuluttua. Ja oli tietysti täysi kuin tokion metro.
Lopputuloksena aikomukseni kasin aamusta kääntyi vartin myöhästymiseen – kello kymmenestä.
Ja ihan ku se ei riittäis että ehdin jo kaivaa itelleni tällasen kuopan, nyt mä täytän sen vielä vedellä kirjottaessani tätä sen sijaan että huhkisin kaikin käsin niitä hommia joiden takia oli tarkotus tulla tänään kasiin. Mutta on olemassa joku sanonta että kun kuset on jo housuissa jne. Mennään sillä.
Edit: Niin ja enhän mä sit ees ehtiny sinne apteekkiin. Että kaikki tää – for nothing. Blah.
Ja se tunne, kun tajuaa, että nyt jotain unohtui ja on pakko kääntyä takaisin. Eikä edes jaksa enää raivota, vaan tyytyy jo kohtaloonsa. :)
Ja peukkua vielä siitä, että jätit eeppisyyden pois otsikosta.
Tuomo, sepä se. Kädet roikkuu sivuilla, katse on jos ei nyt ihan varpaissa niin korkeintaan alaetuviistossa ja ryhti lysähtänyt kun rahjustaa takaisin kotiin. Luovuttaneena ja asiantilan hyväksyneenä.