Päivitin sunnuntain ratoksi tuon Minä-osion. Edellinen versio olikin jo kolmen vuoden takaa, ja vaikkei sitä kukaan koskaan lukiskaan niin itteä alko vaivaamaan et siel oli vanhaa tietoa.

Oon tosin muutakin tehny tänään. Käytiin tarkistamassa Kruunuvuoren hylättyjen huviloiden kunto.

Siellä ne rassukat rapistuu kaikessa hiljaisuudessa, joka kerta käydessä huomaa homman taas edenneen. Sieniä kasvaa pihaan. Esimerkiksi täältä löytyy valaisevampi kirjoitus mistä on kysymys. (Ja paljon kuvia.) Toi lampi on ollu musta aina jotenki kammottava, ja viime aikaisten Tampereen suunnan tapahtumien valossa jollain lailla erityisen surullinen tunnelma oli sen äärellä.

Vika kuva ei ookkaan enää Kruunuvuorelta vaan Helsingin omasta pikku Berliinistä, Kalasatamasta. Mä niin tykkään. Ja koko ajan arveluttavammaks käy kannattaako tästä Sörkasta mihinkään liuetakaan.

Kun kaverit kertoo uniseikkailuistaan tarinoita, joiden keksimiseen ei vinksahtaneinkaan mielikuvitus riittäisi, kuuntelen kateellisena, sillä mä en juuri koskaan näe unia. Tai siis muista niitä, koska kuulemma kaikki ihmiset näkee unia (mistä tiedät? ehkä just mä en näekään?) Sit kun mä jonkun kerran muistanki mun unen, niin ne on tällasia: Olen Pietarissa (siis In Real Life), ja näen unta, että olen Pietarissa. Tai näen unta että käyn kaupassa ja ostan kurkkua (siis sitä vihreetä pötkylää, ei mitään veristä ihmiskurkkua, mikä tekis siitäkin unesta jotenkin lennokkaamman). Kun herään “olikohan se vain unta vai tapahtuiko niin oikeasti?!” -tunteeseen, niin se on aikalailla aivan se ja sama. En mä ryntää äkkiä tarkistamaan onko mun jääkaapissa kurkku, ja pyyhi helpotuksen hikeä otsalta, kun ei olekaan. Ja pienempänä, kun mulla oli parvisänky, josta oli tuskasta kavuta alas aamuisin, niin mun usein toistuva uni oli, että mä oon jo aamupalalla. Sit mä heräsin enkä ollutkaan. What a nightmare! Miten kukaan voi nähdä unia jotka on näin merkityksettömiä ja näin yks yhteen todellisen maailman kanssa?? Blaah.