Mä tiedän lapioivani samaa monttua minne yritän tällä kirjoituksella kusta, mutta ihan sama. Pakko ilmaista muutama rakentava ajatus hiljattain startanneesta piinasta nimeltä Big Brother. Piinan tästä tekee se, että vaikka mä niin halveksin kyseistä sarjaa enkä missään nimessä aio tuhlata minuuttiakaan elämästäni tällaseen roskaan, niin lienee tänäkin syksynä väistämätöntä että mä katon sitä kuitenkin. Pari viikkoa niin mä tiedän aivan salettiin ketä ne kaikki Terhit ja Tuulit ja Sampot ja Minnat on, ja kuka on ketäkin pannu. Nyt kun mä en vielä muista ainotakaan tän vuoden kilpailijaa nimeltä on vielä hyvä yrittää nousta koko sonnan yläpuolelle ja olla kärkkäästi mieltä:

Lainaus Ilta-Sanomista (<- foorumi, jossa mun ei myöskään pitäis käydä kun aina pistää vihaks): "13 asukkaasta vain kolme seurustelee, joten luvassa on takuulla kuumia tunteita niin peiton alla kuin päälläkin." Tätähän ihmiset jostain käsittämättömästä syystä haluaa nähdä. Kun teinit bylsii. Mitä ihmettä se kertoo meistä? Huomattavasti enemmän kuin niistä teineistä talossa. Mua ällöttää, oksettaa, itkettää ja vituttaa että tällasta tuubaa pistetään mun saataville jo kuudetta vuotta peräkkäin.

Ensimmäinen kausi Suomen BB:tä oli vielä ihan jees. Kilpailijat valittiin hakemusten perusteella, eri ikäistä ja -näköistä porukkaa tupa täyteen, oli bimboa ja perheenäitiä, maskottia, äippähahmoa, kapinallista... Sitä oli jossain määrin aidosti mielenkiintoista seurata miten niin erilaisilla taustoilla rikastetut ihmiset rakentaa suhdettaan ja törmää periaatteineen. Nyt nää hakukierrokset tehdään seduloissa ja sen kyllä huomaa. Kattokaa nyt minkänäkösiä nää kilpailijat on? Tai paremminkin, kuinka samannäköisiä ne on. Yhtä puolipakollista kiintiömummoa (no, 40 vee) lukuunottamatta ikäjakauma on 18-26. Tosi hyvä läpileikkaus suomalaisista. Kolme opiskelijaa, kaks myyntineuvottelijaa, baarimikko, turvallisuusvalvoja, vartija-parturikampaaja, kassatyöntekijä, (joka kauden pakollinen) promoottori ja “jokapaikanhöylä”. I’ve heard it all before. Ohutta on.

Kuka vois tulla vetää mua turpaan jos mä ihan oikeesti rupeen seuraa tätä? Ihan vähänhän voi tietysti vilkaista… Eiku oikeesti. Jos tänä vuonna ei ees sitä.

(Ps. Musta olis oikeasti mielenkiintoista tietää miten sitä itte reagois jos joutuis kolmeks kuukaudeks tuntemattomien kanssa koppiin. Aika varmasti muuttuisin vielä daijummaks kuin mitä tv-leikkaukset antaa näistä kilpailijoista vuosi toisensa jälkeen ymmärtää. Jos tää mun mielenkiinto äityy sille tasolle että näette mut joskus astelemassa kohti BB-talon liukuovea niin pliis, ampukaa mut siihen paikkaan.)

Tein eilen mehua. Raparperimehua. Koska emme päässeet todistamaan viimekertaisen katastrofin kaltaista spektaakkelia ja molemmat testihenkilöt ovat yhä elossa, kehtaan julkaista hävettävän yksinkertaisen reseptin. Paljastus: Mehustus ei vaadi yli-inhimillisiä keittiövoimia. Syy miksi kaikki meni viimeksi pieleen on ihan minä.

RAPARPERIMEHUTIIVISTE
(Parental advisory: Hirvittävää plagiaatiota tapahtumassa. Resepti on nyysitty joskus jostain, en vaan muista milloin ja mistä. Tsori.)

1 kg raparperia
1 iso sitruuna
6 dl sokeria
3 rkl viini- tai sitruunahappoa (apteekista)
2 l vettä

Huuhtele ja viipaloi raparperit pieniksi paloiksi. Pese sitruuna hyvin ja leikkaa se kuorineen ohuiksi viipaleiksi. Laita kulhoon raparperit, sitruuna, sokeri ja viini-/sitruunahappo. Kaada vesi kiehuvana muiden ainesten päälle ja sekoita hyvin. Anna mehun seistä 1 vrk. Siivilöi ja pullota. Mehu säilyy jääkaapissa n. viikon, osa kannattaa pakastaa. Sekoita 1/3 mehutiivistettä, 1/3 kivennäisvettä ja 1/3 vettä.

Mieletöntä.

Whoa. Mä oon niin two-thousand-and-ten. Mun Aasinsilta-horinoista voi nyt tykätä. Niinku Facebook-hengessä. Kuinka hienoa. Vastaus: Erittäin.

Islannin matkailunedistämiskeskuksesta, hei!

Haluatko matkata maahan, joka on täynnä, oikeasti, täynnä, nähtävyyksiä? Nähtävyyksiä, joita ei ihminen ole muokannut, vaan luonto kovertanut, myllännyt, siloittanut ja värjännyt. Kun paras nähtävyys on jatkuvalla syötöllä vaihtuva maisema, jota ei taitavinkaan valokuvaaja voi kokonaisuudessaan vangita.

Haluaisitko tuntea mitä on olla pieni? Millaista on, kun hienoinen epävarma olo ei johdu kertaakaan ihmisistä vaan ympäröivästä luonnosta, joka tuntuu niin kahlitsemattomalta ja villiltä, arvaamattomalta, että siltä tekee mieli pyytää anteeksi kaikkia loukkauksiaan, kaikkia ympärilleen vuosien varrella kylvämiään saasteita, ettei se vaan tulisi ja kostaisi?

Millaista on kun on hiljaista.

Kun mihinkään ennalta tiedossa olevaan nähtävyyteen ei tarvitse pettyä, ja päivät täyttyvät lukuisista mitä et osaa odottaakaan. Kun kymmenmetristä vesiputousta ei merkitä karttoihin, koska niitähän on kaikkialla.

Kun nähtävyyksiin ei ole pääsymaksuja eikä aukioloaikoja, kun päivät jatkuvat aamuun ja vesiputouksille voi ajella täysin omassa rauhassa vaikka keskellä yötä. Kun olet allerginen “PÄÄSY KIELLETTY” -kylteille, kun vaaran merkki on lähes olematon naru jossain, korkeintaan pieniä puutolppia opastamassa turvallista reittiä. Kun haluat itse osoittaa ymmärtäväsi, kuinka lähelle kuohuvaa koskea, kiehuvaa lähdettä tai pystysuoraa jyrkännettä on terveellistä mennä.

Kun turistimassoista ei voi edes puhua ja kuumimmalla sesongillakin ihmiset vain häviävät ympäri maata (ei kirjaimellisesti sentään..)

Kun krääsäkojuja ei ole edes keksitty.

Kun maisevat ovat niin hengästyttäviä, että ajat 700 kilometriä pysähtymättä, etkä kertaakaan muista puutunutta takapuolta, etkä hetkeäkään mieti että tää on nähty.

Mee hei Islantiin.

(Kirjoittaja myöntää olevansa yhä aika islantipäissään, mutta olettaa silti vahvasti, että allekirjoittaa tämän hehkutuksen myös tulevaisuudessa.)