Mä olen kääntänyt elämässäni uuden lehden. Mä en ikinäkoskaanmilloinkaan hävitä yhtään mitään. En lompakkoa, avaimia, pankkikorttia, plussakorttia, hanskoja, pipoa, mitään. Mutta nyt päätin muuttaa tämän piirteen itsessäni. Aloitin urakan vaatimattomasti hävittämällä iPodini. Miten sellaisen voi oikeasti hukata??!! Ja mulla kesti kuukaus, että oikeesti myönsin että kadonnut se on: Kotona ollessa vakuuttelin itselleni että se on jäänyt töihin, ja töissä ollessani että on se sittenkin kotona. Kunnes sitten viime viikolla uskaltauduin vihdoin vähän etsimään. Ei olis ehkä kannattanut, nyt ottaa päähän.

Tää ei voi olla mun oma ajatus, joten lienen lukenut/kuullut tämän jostain, mutta niin kai kaikki hienot ajatukset enempi tai vähempi kehkeytyy. Ihminen on kuulemma aikuinen (ilmeisesti sanan ”kantaa vastuun omista virheistään” -mielessä) silloin, kun hän lakkaa sanomasta että ”se hukkui” vaan sanoo ”minä hukkasin sen”, tai ”se meni rikki” vaan ”minä rikoin sen”. Aika osuva. Mutta entäs kun mun tavarat ihan oikeesti vaan hukkuu ja menee rikki? Niinku se iPod, koska eihän sellasta vaan ihminen voi hukata. Onneks mä en ollu ehtiny antaa sille vielä nimeä. Niin se oli siis aika uusi myös. Kiva.

Yksi ajatus juttuun “Hukka

  1. KYLLÄ! Sain sittenkin viimeisen sanan ja hitot mistään sivujenkääntelyistä: Podi löysi takaisin mamin luo. Joku oli sen pöllinyt, kuunnellut akun tyhjäksi ja palauttanut sitten läppärilaukkuni sivutaskuun. Koska eihän MITENKÄÄN voi olla mahdollista, etten kahteen kuukauteen olisi katsonut josko soitin olisi läppärilaukkuni sivutaskussa. Ei.

    Vastaa

Vastaa viestiin Kati lta Peruuta vastaus

<a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong> 

pakollinen