Iltapäivälehtien lukeminen verkosta on yks niistä asioista joista en osaa selittää miks sitä teen. Ne on täynnä idioottimaista hölinää, tarpeetonta tietoa ja väkisin tikusta väännettyjä sensaatiojuttuja, joissa jää kuitenkin se keskeisin kysymys avoimeksi.

Niin kuin tämä: Korkeuksiin hilattava ravintola on Helsingissä nyt ainakin toista kertaa. Ja iltapäivälehdissä on siitä juttu, taas. Mutta kuten viime vuonnakin, tässäkään jutussa ei vastata siihen kaikkein oleellisimpaan: Mitä kun tuolla tulee pissahätä? Tuossa Iltiksen jutussa lukee et tarvittaessa hökötyksen saa kyllä maahan alle minuutissa. Mut kuka haluaa tehdä niin ison numeron vessassakäymisestään?? Vastauksia, perkele.

Tota kysymystä ei tarvinne esittää tän jutun numero kolmosen kohdalla. Mielenkiintoinen ratkaisu myös kohdassa neljä: “Viileät juomat voi hörppiä suoraan veripusseista.” Nam.

Tule kesä takaisin, että voin telkkarin katselun lisäks luopua myös iltapäivälehdistä.

Televisiosta tulee välillä sellasta schaibaa, että mainoskatkot ovat ohjelmien parasta antia. Ensin mä luulin että vain kuvittelen katkojen jotenkin lisääntyneen, mut ei - harvoin katon Salkkareita, mut kyllä mäkin sen tiedän, että ennen siinä puoltuntisessa oli vain yksi mainoskatko. Kaiken huippu oli, kun katoin telkusta leffaa, ja kellosta päätellen sen olis pitänyt ihan näillä näppäimillä loppua, mut sit tulikin mainoskatko. “Hmm, tässähän tapahtuukin vielä jotain, ehkä tää alko vähä myöhässä tai jotain!” Odotin jännittyneenä uutta loppuhuipennusta pesuainemainosten parissa, ja miksi? Nähdäkseni lopputekstit. Että haistakaa nyt. Tää on varmasti markkinamiesten evil plan, että pistetään enemmän ja lyhyempiä mainoskatkoja, jotta jengi ei pyyhkäsis jääkaapille tai vessaan. Mut ähäkutti: Tää on aiheuttanu meillä sen, että laitan ohjelman time shiftille ja alotan kattomisen vähä myöhemmin ja kelailen sitte ne tsiljoonat mainoskatkot. Hähä!

Joo. Onneks kesä ehkä alko ni ei tarvii kohta kattoa telkkariakaan.

Mä olen kääntänyt elämässäni uuden lehden. Mä en ikinäkoskaanmilloinkaan hävitä yhtään mitään. En lompakkoa, avaimia, pankkikorttia, plussakorttia, hanskoja, pipoa, mitään. Mutta nyt päätin muuttaa tämän piirteen itsessäni. Aloitin urakan vaatimattomasti hävittämällä iPodini. Miten sellaisen voi oikeasti hukata??!! Ja mulla kesti kuukaus, että oikeesti myönsin että kadonnut se on: Kotona ollessa vakuuttelin itselleni että se on jäänyt töihin, ja töissä ollessani että on se sittenkin kotona. Kunnes sitten viime viikolla uskaltauduin vihdoin vähän etsimään. Ei olis ehkä kannattanut, nyt ottaa päähän.

Tää ei voi olla mun oma ajatus, joten lienen lukenut/kuullut tämän jostain, mutta niin kai kaikki hienot ajatukset enempi tai vähempi kehkeytyy. Ihminen on kuulemma aikuinen (ilmeisesti sanan “kantaa vastuun omista virheistään” -mielessä) silloin, kun hän lakkaa sanomasta että “se hukkui” vaan sanoo “minä hukkasin sen”, tai “se meni rikki” vaan “minä rikoin sen”. Aika osuva. Mutta entäs kun mun tavarat ihan oikeesti vaan hukkuu ja menee rikki? Niinku se iPod, koska eihän sellasta vaan ihminen voi hukata. Onneks mä en ollu ehtiny antaa sille vielä nimeä. Niin se oli siis aika uusi myös. Kiva.