Mä en oo mikään kerrostalostalkkeri ja naapurikyttääjä, mutta kun vastapäinen talo on vain muutaman metrin päässä ja silloin tällöin tulee uloskin vilkaistua, niin oppii tahtomattaankin juttuja muiden ihmisten arjesta. Kotonaan valot päällä alasti käyskentelevät kaupunkilaiset on kulunut juttu, mut meitä vastapäätä asuu sellanen valtava koira. Ja se koira viettää suuren osan ajastaan asuntonsa ikkunalaudalla. Talouden ihmisasukit jättävät iltaisin yhdestä ikkunasta sälekaihtimet sen verran ylös, että koira mahtuu istumaan siinä ikkunalaudalla ja katselemaan ulos.
Tai ainakin vietti, jätti ja mahtui. Yhtenä päivänä sitä koiraa ei näkynytkään. Eikä seuraavana. Tai sitä seuraavana. Vaikka mulla ei ole mitään käsitystä keitä nää ihmiset on, enkä mä sitä koiraakaan varmaan tunnistais kadulla, niin silti tuli jotenki surullinen olo. Et mitähän sille koiralle on sattunu? Kämpässä kuitenki palo valot tasasesti, joten ei ne missään reissussakaan olleet. Ehkä on niin kylmä että se ei viihdy siinä ikkunalaudalla? (Iso karvanen koira?) Ehkä se pelkkä koira on jossain reissussa? Entä jos se on kuollu?
Hassua, miten oman elämän kannalta merkityksetön asia voi aiheuttaa apeutta ja jäädä vaivaamaan, kun ei oo keinoa selvittää todellisia syitä. Vähän sama juttu kun viime kesänä Sörkan metroasemalla oli usein aamuisin sellanen vanhempi, parrakas, herttainen laitapuolen setä soittamassa nokkahuilua. Selkee pummin habitus, mut hänpä ei pummannut euroa ”soittaakseen äidille” – hän soitti nokkahuilua. Välitön lämpönen ja hyvä mieli joka aamu. Mut sit yks aamu se ei ollutkaan siellä. Eikä oo ollut sen koommin. Rutiinit rikkoutuu ja vastauksia ei ole, on vain (turhan vilkas) mielikuvitus.
Mutta toissapäivänä se koira oli taas siellä ikkunalaudalla. Voi sitä yhdentekevästä asiasta kihonnutta riemua. Elämä on taas uomissaan. Ehkä väistämättä saapuva kevät tuo sen nokkahuilu-sedänkin takaisin?
Vähän niin kuin Herska-Arska! Ehkäpä hänkin ilmaantuu vielä jostakin…
Sepä oli soma juttu. Kuva ikkunaseinästä on varmaankin otettu juuri silloin kun se piski oli mummolassa, en löytänyt sitä yhdestäkään ikkunasta ;).
Voi ei.. melkein tuli itku, kun koira oli kadonnut. Onneks palasi!!
A: Mä mietin kans Herskistä kun kirjotin tätä juttua. Siinä oli kyl niin sellasta end-of-an-era -tunnelmaa kun Herskistä ei enää näkynytkään – siihen päättyi se kesä, eikä kesät oo sen jälkeen tuntunu enää juur miltään.. Mut ehkä sekin vielä jostain kolostaan kaivautuu Suomi-paidassaan ja nahkaliivissään.
anoppiehlokas: Joo totta, ei näy koiraa, ja munki täytyy nyt ihan laskeskella aidoissa oloissa et mikä ikkuna se on – veikkaisin tosta kuvasta et kolmas ylhäältä, neljäs vasemmalta, ton lamppujohdon vieressä, mut voi mennä kyl pieleen. Ja kuten sanottu, mä en oo mikään stalkkeri, eli tietenkään ton kuvan tarkoitus ei oo ollu kuvata naapureita tai niiden koiria, vaan puhtaasti talon seinää. Plus et tuo on Timon ottama kuva. ;)
Hanna: No älä, mäki olin monta päivää ihan surkeena! Nyt ikkunakoira on onneks näyttäytynyt tasaisesti, joskaan ei niin usein kuin ennen.