Se lähestyy. Se on ihan kohta täällä. Se hetki, kun oon luvannu itelleni (ja muutamalle muullekin, ehkä valitettavasti), että laitan murheellisen mielen sivuun ja käännän ajatukseni positiivisemmalle taajuudelle. Aika on surra, mut joskus se vaihde jää vähän päälle. Ja täytyy päättää, että jossain pisteessä sen suremisen vaan lopettaa. Ravistaa raskaan viitan harteiltaan, potematta huonoa omaa tuntoa siitä, ettei joka päivä ajattele. Ei tarvitse ajatella. Surullisia ja haikeita hetkiä saa tottakai olla ja niitä tulee varmasti aina olemaankin, mutta se ei sais jäädä vallitsevaks olotilaks.

Vuoden vaihtuminen tarjoaa tähän loistavan hetken. Symbolinen sivun kääntäminen. Tottakai tiedän, ettei tammikuun eka ole joulukuun viimeisestä yhtään sen kauempana kuin huominen tästä päivästä, mutta joku kääntöpiste on kuitenkin hyvä olla. Ehkä kukaan muu ei sitä kuule, mutta kun herään uuteen vuoteen, on yön aikana käynyt valtava kohahdus. Enkä nyt tarkoita sitä kun vedän lipat tequilapäissäni Tuomiokirkon portailla. Sen varmaan kuulis joku muukin. Tää kohahdus tulee siitä, kun se kuuluisa sivu kääntyy. Ja toivottavasti sen sitten muutkin huomaavat, kun vuosi etenee. Kun siitä tulee edeltäjäänsä parempi. On pakko tulla.

Jos torstaina ei kukaan ystävä herää sairaalasta, niin siihen on ainakin hyvät mahdollisuudet. (Suunnilleen näin alkoi vuosi ‘08, joten mitä mä edes odotin…)

Odotukset on korkealla, mutta tajuan kyllä ottaa maltilla, enkä oikeasti odota dramaattista muutosta kurpitsasta juhlakärryiksi kello kakstoista yöllä. Ihan vaan selvennykseks ennen ku kukaan teistä lyö “naivi”-leiman mun otsaan.

Onnenhetkiä teille kaikille vuoteen 2009! Erityisesti niille ihanille, joiden edellinen ja jopa sitä edellinen vuosi ovat olleet murheen täyttämiä. <3

Kuvan © Timo. Kiitos.

Meikä laittaa ruokaa:

Oon miettiny taas monia asioita. Kuten bussin kelloja. Miksei ne ikinä oo oikeessa ajassa? Ees melkein. Tänäkin viikonloppuna tulin kuulemma kotiin 6:44, vaikka puolilta öin luulin kylästä lähteneeni. Toki tämmöstä nyt sattuu välillä vaikka kellot ihan tikissä oliski, mut ei mennä nyt siihen. Pakkoko busseihin on lykätä kellot, jossei ne oo koskaan ajassa? Parhaimmillaanki ne on vähintään sen tunnin pielessä (kesä/talviaika, you know). Eikö tän kellollisten bussien valmistamiseen kuluvan resurssin voisi suunnata jotenkin järkevämmin? Vaikka kehittämällä metroihin sellasen lämmityksen, jossa on jokin pykälä siinä ONin ja OFFin välissä.

Todella mystinen mieltäni askarruttanut seikka on jouluryysis. Tai lähinnä se, että sitä ei ole. Kävin viime lauantaina Itiksessä, ja olin jo valmiiks psyykannu itteni sellaseen tahtotilaan, et mua ei nujerra jonotusnumero 128, vaikka menossa on numero 70, että mä en hermostu yhdestäkään pää punasena kiukuttelevasta kersasta enkä jonossa eteen kiilaavasta mummosta, et en turhaudu kun tarvitsemaani kokoa ei löydy mistään, en kilahda kun unohdan ostaa Piazzalta jotain vielä sittenkin kun olen käynyt siellä jo kolme kertaa… Aivan mieletön sparraaminen ennen kotoa poistumista. Ja kaikki tää - ihan turhaan. Siellähän oli ihan peruslauantai! Missä kaikki ihmiset? Missä riitelevät pariskunnat? Huutavat lapset? Ainoa selitys minkä keksin on se, että noita jättiostareita on nykysin niin monta, et kaikkien ei tarvii änkee kehäykkösen itäpäähän. Se on kuulkaa hyvä niin. Tai sit mun psyykkaus oli niin totaalisen onnistunut, etten ees huomannu ryysistä. Mut voiks sellasta ollakaan?

Mulla on ollu työmielessä melkosen jännittävä syksy. Oon pitäny elämäni ensimmäisen “No xx, mites sulla on sun omasta mielestä menny?” -keskustelun. A.k.a. kehityskeskustelun. Oon kirjottanu ensimmäisen työtodistuksen, ja vieläpä englanniksi. “We hereby testify…” Hoho. Ja joutunut ensimmäisen kerran olemaan ämmä ja ottamaan kantaa siihen, milloin työhön liittymättömistä asioista lätinä ylittää ajallisesti sopivan rajat. Mut ei siinä viel mitään. Oon joutunu myös miettimään vaikeita moraalisia valintoja: Onko korrektia lisätä oma alainen Facebook-kaveriksi? Kyllä mä oon aina tienny et esimiehillä on vastuunsa, mutta että tällaista. Huh.

Jaa niin tähän loppuun vielä tämmönen arvoitus: Tiedättekö, mikä pysäyttää kertalaakista liikenteen Citykäytävän ja Kaivopihan välissä olevien liukuovien kohdalle? Vastaus on nelihenkinen perhe, joka stoppaa siihen vetämään vetskaria kiinni, ihmettelemään mentäiskö oikeelle vai vasemmalle, pitäisköhän mennä kohta syömään, mikäs se tämä Tiimari nyt olikaan, ollaanko me nyt ostettu jo Mirkulle lahja, ollaankohan me edes Helsingissä, ja ollaankohan me vittu ainoot ihmiset tässä maailmassa?!!! Ei voi mitään, mut tää oli jotenki niin absurdi tilanne, että tunsin jostain syystä itteni ääliöks, kun jouduin muutaman sekunnin oikeelta-eiku vasemmalta-sittenki oikeelta -steppaamisen jälkeen rykäsemään ANTEEKSI, että tuo pöndebussin tänne kuskaama lauma tajus siirtää luunsa ees puol metrii loitommalle. Voi tsiisus.

Nii et kyl sen joulustressin jostain saa jos Itis pettää.