Arvatkaa mikä mua ärsyttää aivan sikana? Äänestysohjeet!! On bigbrotherii ja on idolssii, ja on vttu äänestysohjetta! Joka helvetin mainoskatkolla pitkin päivää. “Äänestä juuhania lähettämällä viesti juuhan plus tai juuhan miinus….” GRRRHHHMMMPPHHHH. Onneks näit tyyppei on koko aika vähempi, ni ohjeisiin kuluva aika lyhenee.

Pitäis vissiin kattoo vähä vähemmän telkkaria. Mut mitä sitä nyt kipeenä muutakaan osaa tehdä.

Sellasta sitten, täällä. Rouhee rahina, sanoi tohtorisetä.

Lääkäri lähetti labraan ja sieltä takas käytävälle oottelee pääsyä takas lääkärin pakeille. Eli toisin sanoen ehdin istuskella Mehiläisen käytävillä hyvän tovin. Ja tokihan siellä taas soitettiin sitä kummallista sairaalasoundtrackia: Anssi Kela. Vttu AINA. Ja sit se biisi on viel joku Mikan faijan BMW, tai sit se “meistä tuli lääkäreitä, jne” (se varmaan ihan tarkotuksella, tajusin vasta). Molemmissa biiseissä henki on jotenki se, että nuoruusvuosista on sikana aikaa. Hei kiitos. Ihan kuin en tuntisi itseäni jo valmiiks vanhaks haukkoessani henkeä tässä steriilissä ympäristössä.

Seuraavana raitana tätä Sairas Vanhus -efektiä kompensoimaan tuutataan James Bluntia. You’re Beautiful! Ei kuulkaa auta enää, A. Kela nollas jo.

Suomella on käyny flaksi herra Bluntin keikkakalenterissa: Jamppa heittää keikan Helsingissä Ystävänpäivänä. Mikä mahtava mahdollisuus kaikille maailmanparhaillepoikaystäville kerätä pointsit kotiin. Itse tosin ilmoitin Timolle varmuuden vuoks että ei tarvi.

———

Miksei enää nykyään päivisin tuu Koulu-TV:tä? Ostoskanava neljättä päivää ei oo lainkaan niin viihdyttävä kuin Robotti von Rosenberg!

Mä oon saanu jokusen palautteen oikean elämäni ihmisiltä, kun en enää kirjota blogia yhtä tiuhaan ku ennen.

Ensinnäkin imartelevaa, kiitos. Että joku täällä käy niin että huomaa hiljaisuuden.

Rupesin tarkemmin miettimään syitä, miks näin on. Kyse ei oo siitä, etteikö mulla olis aikaa. Enemmän kiire mulla oli viime vuonna tähän aikaan ku kirjotin gradua ja tekstiä syntyi (tännekin) paljon enemmän.

Usein on niin, että kirjoittamista löytyy kun on huono fiilis. Tai ainaki mä oon sellanen, että avautuminen kirvottaa herkemmin tarinoita kuin pinkkipullapampulapilvilinnaihkuilut. Niin se on aina ollu päiväkirjojenki kanssa. Pitkiltä suhdeajoilta ei tunnu löytyvän riviäkään, mutta erot on dokumentoitu niinkin tarkkaan että se pahaolo muuttuu lukiessa ihan eiliseks.

Mutta ei nyt ole kyse siitäkään, että kaikki olis liian hyvin kirjoittamista ajatellen. Ei todella. Tää on ollu yks raskaimpia vuosia, etenkin syksyjä, ikinä. Alkaen heinäkuun lopusta ollaan menty viikon kahen sykleissä niin, että vuorotellen tapahtuu jotain kamalaa ja jotain ihanaa. Reissuja, kuolemia, häitä, hautajaisia, vaelluksia, sairastumisia… Kun on riittävän paljon pureskeltavaa negatiivisissa jutuissa, positiivisetkin jutut kuluttaa energiaa. Kun täytyy olla ja myös haluaa olla iloinen, onnellinen, mutta kun se tunne on niin vaikea löytää. Se imee mehuja vielä lisää. Mulle itselleni ei ole tapahtunut mitään henkilökohtaista pahaa - mä olen hengissä ja mä olen terve, se tuntuu olevan jo kovin paljon. Ehkä mä vaan otankin asioita liian raskaasti?

No, joka tapauksessa. Tulin siihen lopputulokseen, et jossain kohdin mennään sen rajan yli, et kun on liian paha olla, kun on liian uupunut olemaan vihainen kun ei tahdo hyväksyä tai surullinen kun ei pysty ymmärtämään, ei sitä enää osaa räkäistä ulos koomisuutta hipovina kiukkupurskauksina. Sitten sitä on vaan hiljaa ja keskittyy hengittämiseen. Ystäväni sivisti mua tässä taannoin vertauskuvalla: Ajattele että laittaisit rottia vesiämpäriin. Osa alkaa pyristellä hullun lailla pyrkien epätoivoisesti kuiville. Niiden voimat ehtyy ja ne hukkuu. Ne, jotka keskittyy kellumaan ja hengittämään, selviää.

Tän syksyn mä olen ollut kelluva rotta. Mä selviän.

Mun kirjotukset on ollu vähä tämmösiä lehdistökatsauspainotteisia mut ei nyt voi mitään. Lehdet kirjottaa niin hassuja juttuja. Ja omat jutut on niin vähissä. (Ja huonoja.)

Nyt on palkattu oikee toimisto mainoskampanjaan. Oli pakko kokeilla ja selvitellä et mitvit, kun kerta Hesarista tämmönen pompsahti. Viis saatanallisista myrskyvoimista, jotka repii ristejä kirkoista. Kuitenki hei Pökäle. Tsihi.

Ps. Niin joo, että sitvit.

Tuli yks tyhmä juttu mieleen.

Mä oon monesti ihmetelly, ku kadulla kulkevat vanhat mummot tuntuu aina tuntevan toisensa. Tai eihän ne siis tietenkään tunne (ainakaan täällä kaupungissa), mutta niillä on tosi matala kynnys alkaa puhumaan toisilleen. Ja aina tuntus löytyvän jotain juttua. Sit mä tajusin jotain.

Ne käyttäytyy ku suomalaiset ulkomailla. Toinen mummo tallaamassa kadulla on niin harvinainen näky, et se jotenkin yhdistää nää kaks hahmoa toisiinsa. Että kaks niin vanhaa onkin kulkemassa kadulla vapaana! Ei sairaalassa, ei vanhainkodissa, ei haudassa. Onhan siinä nyt pintaa mistä alkaa vääntää juttua.