Siis mähän kirjoitin tän tarinan jo männä viikolla, mutta onnistuin selaimen back-nappulalla sössimään niin, että ykskaks puolet tekstistä oli tiessään. Se johti sellaseen raivonpurkaukseen, että samantien uudelleenkirjotettu tarina olis ollu melko painokelvoton. Toinen yritykseni sunnuntaina kosahti siihen, että koko palvelin oli alhaalla. Jotenki kauheen kivasti sopi tähän juoneen. Ai että. Mutta nyt odotuksenne palkitaan. Tättärätää, here we go: Kauan odotettu ja kaivattu, yleisön pyynnöstä janiinedelleen, Hell’s Kitchen presents: Kun Kati kerran cannellonin teki.

Tuo otsikko antaa ehkä sen kuvan, että kyseinen kokkaus olisi tullut reboundina takaisin, mistä ei suinkaan ole kyse. Übermoderniin kerrontatyyliin aloitan lopusta ja paljastan, että lautaselle ehdittyään pöperö oli, kaikesta huolimatta, maukasta. Mutta päämäärähän ei ole tärkein vaan matka itse, ja käydäksemme läpi matkan traumaattiset vaiheet palataan ajassa taaksepäin. Tarkalleen sellaset kolmisen tuntia.

Kaiken takana on jälleen Mies. Aina en ihan itsekään ymmärrä, miksi mä kerta toisensa jälkeen änkeen sinne keittiöön ja kuvittelen, että musta just tänään olis siihen mihin musta ei aiemminkaan ole ollut. Tai lähinnä että se olis tällä kertaa jotenkin kivaa. Noh, kaikkihan alkoi siitä, että rakas Timoni niin kauniisti tuossa joulun välipäivinä aamulla kysyi, että tekisinkö minä tänään ruokaa. Hitunen syyllistävää sävyä äänessä, viitaten niihin kymmeniin kertoihin kun olen istahtanut valmiiseen pöytään autaasti välittämättä siitä, että kotipalvelurinki ei vieläkään ole ulottanut lonkeroitaan meille, vaan ”joku” on ihan oikeasti tehnytkin jotain sen kuvuntäytteeni eteen.

Toinen edesauttava tekijä tässä sopassa oli famultani joululahjaksi saatu pastakeittokirja. Joo, mä tykkään pastasta, ja ehkä jonkun mielestä mun olis aika oppia joku muukin soosi kuin bravuurini kinkku-herkkusieni. (Bravuuri sisältää siis kinkkua, herkkusieniä ja bonsyyr kysiiniä (aka: bonjour cuisine). Tätä mä kutsun ruuanlaitoksi.) Tässä vaiheessa vois ehkä miettiä, et mikä helvetin idioottivaihe mulla iski päälle, et mä niistä kahdestasadasta reseptistä onnistuin valitsemaan cannellonit? Enhän mä edes tiedä mikä on cannelloni. No. Nyt tiedän.

Mulla oli joskus sellanen Aku Ankka -keittokirja (siis TÄTÄ mä tarkotan, kun yhdistän samaan lauseeseen itseni ja keittiön), jossa jokaisen reseptin kohdalla oli Akun lakkeja kertomassa, kuinka vaikea kyseinen resepti on. Kehitysideana ehdottaisin tällaista menettelyä myös nk. aikuisille suunnattuihin ruokaopuksiin. Ei siinä nyt ihan suoraan tarttis lukea että ”Ei idiooteille”, mut jotain suht selkeetä kuitenkin. Joo, tietysti on olemassa sellanen keittokirja kuin ”Cooking For Dummies”, mut jotenkin oon ihan varma et se ei olis hyväks mun keittiöni feng shuille. Kuitenkin pääasiallinen osuus mun ravinnosta kulkee lautaselle kyseisen huoneen kautta, joskaan ei mun toimesta.

Nyt mä oon hölissy jo pari ruudullista, enkä ees varsinaisesti oo päässy siihen ruokaan saakka. Mutta traumojen purkuhan on aloitettava varhaisista vaiheista.

Kuka tietää mitä on ricotta-juusto? Mä tiedän nyt senkin. Kyllä se puolen tunnin etsimisen jälkeen löytyy. Ainakin itiksen cittarista. Se on purkissa. Hämmentävää.

Tarvikeostosten jälkeen Timo liukeni Nikun kanssa Nurmijärvelle ja jätti mut kärsimään itekseni. Toisaalta ehkä hyvä niin, sillä seuraavat pari tuntia häilyin niin hermoromahduksen partaalla, että nokkelat ehdotukset rosmariinin ja timjamin aromia paremmin esille nostattavista yhteisvaikutuksista olis katkaisseet kamelin selän.

Pinaattiricottamössön jälkeen ohjeessa käsketään keittää cannellonit. Iisiä. Sen jälkeen täytä cannellonit pursottimella. Pursottimella? Mulla todellakaan mitään pursottimia täällä ole. Täyttövaiheessa tein nokkelan havainnon: Cannelloni on makaronia. Kun makaronin keittää, se pehmenee. Kun se pehmenee, se repeää. Helposti. Etenkin, jos sitä täyttää töhnällä, jota pursotetaan muovipussin nurkasta. Tulos:

cannellonit

Valkotasapaino kuvassa on kuulemma viturallaan, mut uskokaa mua: ei se tätä kuvaa pelastais. Seuraava vaihe: tee valkokastike. Hyvin pedantisti noudatin ainesmääriä. Olihan tämä elämäni ensimmäinen valkokastike. Silti olen aika varma, että tältä sen ei kuulu näyttää:

valkokastike.JPG

Alkoi jo naurattamaan, kun ohjeessa luki ”Asettele cannellonit uunivuokaan ja kaada valkokastike päälle.” Kaada? ”Lusikoi” tai ”mätä” tuli jotenkin ennemmin mieleen.
Ruoka on uunivuoassa, valkokastike ”kaadettu” päälle. Härväämiseen (jotkut kutsuu sitä ruoanlaitoks) kulunut tähän mennessä kaksi tuntia. Kello on yhdeksän. Paistoaika: 45 minuuttia. Jepa.

Sinä iltana me leikittiin eteläeurooppalaisia oikein tosissaan, kun aloitettiin syömään kello kymmenen illalla. Mutta kuten jo alussa paljastin, tämäkin keittiökokeiluni, kuten raparperimehutarinakin, päättyi onnellisesti. Tarkalleen ottaen näin:

lopputulos.JPG

Ei paha. Mutta ei nyt oteta ihan tavaksi kuitenkaan.

6 ajatusta juttuun “Cannelloni Strikes Back

  1. :-D!!!Mutta siitähän tuli lopulta hieno ja se mikä ei tapa vahvistaa! Lausahdus ”Kun Kati cannellonin teki” jääköön elämään keskuuteemme ja siirtyköön myös tuleville sukupolville opettavaisena tarinana.

    Vastaa
  2. Harjoitus tekee mestarin. Seuraavalla kerralla voitkin jo kokeilla jotain oikein gurmeeta. Eikä kymmeneltä ruokailussa ole mitään vikaa. Silloin kun mä asuin vielä vanhempien luona, niin me syötiin aina joskus noihin aikoihin. Tosin tämä pieni tiedonjyvänen saa sut mollaamaan mua vielä enemmän piiloulkkariksi. :)

    Vastaa
  3. No siis todellaki! Marmelaatihilloja paahtoleivälle ja ruokailua lähempänä puoltayötä. Miten sulla voikin olla tollanen pellavatukka? Hyvin epäilyttävää.

    Vastaa
  4. No tulihan se tarina sieltä ja lopputulema on IHAN SELVÄSTI RUOKA.
    ltamyöhällä syöminen on kivaa. Jos seuralainen on vielä kannustava (?) niin on mukava kellahtaa masun viereen – oman ja sen toisen – nukkumaan. Kokemusta ja kiloja on kertynyt tällä reseptillä ainaskin mulle, kolmessa vuodessa kuusi kiloa. Kokkaaminen on ihan oikeasti kivaa, yrittäkää joskus yhdessä……….vai?
    Tai sitten sä voit olla se tarinan iskijä.’

    Ps. Tuupas joskus tänne Myllyjärvelle toteuttamaan itseäsi!

    Vastaa
  5. No tulihan se tarina sieltä ja lopputulema on IHAN SELVÄSTI RUOKA.
    ltamyöhällä syöminen on kivaa. Jos seuralainen on vielä kannustava (?) niin on mukava kellahtaa masun viereen – oman ja sen toisen – nukkumaan. Kokemusta ja kiloja on kertynyt tällä reseptillä ainaskin mulle, kolmessa vuodessa kuusi kiloa. Kokkaaminen on ihan oikeasti kivaa, yrittäkää joskus yhdessä……….vai?
    Tai sitten sä voit olla se tarinan iskijä.’

    Ps. Tuupas joskus tänne Myllyjärvelle toteuttamaan itseäsi!

    Vastaa

Vastaa viestiin Kati lta Peruuta vastaus

<a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong> 

pakollinen