Jos mä vielä onnistun tekemään raparperimehun loppuun, mä taatusti myrkytän sillä jonkun. Hommahan meni siis näin…

Taustaksi tietämättömille: Mä en todellakaan ole mikään keittiöihminen. Jos suutarin lapsilla ei ole kenkiä, niin kokin lapset ei osaa laittaa ruokaa ja niin pois päin. Ja tässä lestissä mun olisi syytä myös pysytellä, eikä kuvitella itsestäni edes hetkellisesti liikoja tässäkään asiassa.

Kuitenkin kävi niin, että muutama viikko takaperin onnistuin tekemään maittavaa raparperimehua. Ilmiömäistä. Reseptin bongasin kuinkas muuten kuin jostain blogista. Olen pahoillani etten muista mistä, linkittäisin ko. blogin muuten referenssiksi tähän. (Jos sinä raskaana ollut hyviä alkoholittomia juomia kaivannut typsy tunnistat itsesi niin ilmoittaudu toki!)

Tämä uniikki onnistumiseni elintarvikesaralla synnytti tuhoontuomitun kuvitelman: luulin voivani tuosta noin vaan uusia keitokseni yhtä ällistyttävin lopputuloksin.

Tämä ääliömäinen idea on tällä hetkellä johtanut seuraaviin vaiheisiin:

Ennen Rodoksen reissua raaka-ainevastaava-Anna toimitti minulle reilusti raparpereja. Raparpereita. Rapareperieita. WTF? Tarkoitus oli siitä vaan sillai kyhätä mehut ja iskeä litkut pakastimeen. Hah.

Kyseisen mehun teossa oleellista on se, että pilkottujen ainesosien päälle kaadetaan kiehuva vesi ja annetaan keitoksen lillua yksi vuorokausi. Eli nopeasti funtsittuna, jos lähtö Rodokselle on perjantaina, pitäisi pullotuksen tapahtua torstaina, eli homma tulisi pistää alulle keskiviikkona. Noooh, keskiviikkoiltana palasin reippain aikein kylästä kotiin puoli kahdeltatoista ja tajusin: Mulla ei ole sitruunaa. Ja ilman sitruunaa ei tehdä mehua. Idiootti.

Eipä sitten muuta kuin raparperit pakkaseen. Eipä tunnu kovin idioottimaiselta pakastaa tuoreita vihanneksia (onko raparperi vihannes?) ja tehdä sitten mehua pakasteista. Mutta vaihtoehdot oli melkoisen vähissä.

Suoriuduttiin Rodokselta ja toivuttiin muutama päivä. Eilen sitten uutta tarmoa puhkuen, sitruunat ostettuina, käärin hihat raparperimehu mielessäni. Sulatetut raparperit olivat ällöjä löllöpötköjä. Ja sulaneita oli vain puolet, koska -newsflash- jos kaksi kiloa raparperia nostaa könttänä pöydälle sulamaan, ne keskimmäisenä olevat ei varsinaisesti sula. Kuin ehkä ensi viikolla. Sinnikkäästi näpit jäässä kuuman veden avustuksella pilkoin kuitenkin joka ikisen. Yksi kerrallaan. Älkää kysykö miksi yksi kerrallaan. Timokin jo kysyi. Mutisin jotain vakuuttavaa peittääkseni oman ääliömäisyyteni.

Pienen ikuisuuden jälkeen raparperipalaset odottivat vadissa. Samalla hetkellä pizza oli valmis ja siirryin sen seurassa katsomaan Project Runawayta, siis sitä muotisuunnittelukisaa. Siinä teeveen edessä vierähti sitten tovi, ja kello tuli kymmenen. Väsytti. Kuningasajatus: Nyt äkkiä hampaiden pesulle ja sänkyyn kattomaan Sinkkuelämää. Jos kerrankin nukahtais aikaisin ja sais kunnon yöunet. Mutta mutta… Se raparperimehu.

Kyseiseen mehuun tarvitaan neljä ainesosaa: Raparperit – tuskin kukaan alkaa tehdä raparperimehua ilman raparperia. Vesi – Suomessa melko varmasti saatavilla ilman kaupassakäyntiäkin. Sitruuna. Ja sitruunahappo. Kuusi ruokalusikallista sitruunahappoa. Saatte yhden arvauksen, mikä tällä kertaa puuttui.

Niin että siellä ne nyt on jääkaapissa ällölöllöt raparperit pilkottuna, omassa liemessään lilluen. Ajattelin odotella hetken josko ne rupeis käymään ja lisäisin sitten vaan blandiksen. Ja avot – kesäjuhlien booli on valmis. Ja kas, näin varmistin samalla myös sen, että saan juoda boolit yksin. Hyvä minä, hyvin ajateltu.