Se on nyt kuulkaas silviisiin boys and girls, että meikäläiseltä alkaa pikkuhiljaa olemaan paukut lopussa. Ei tunnu energiatuulahduksia tällä suunnalla eikä liika puhti pakota puntissa. Erityisen hienoa tämä on siltä kannalta, että luennot jynivöörsitissä starttaavat ensi viikolla ja jo tän viikon perjantaiks pitäis palauttaa gradun aihesuunnitelma. Aihekuvaus. Joku. (Luen ihan kohta ohjeet.)

Juhlistan tätä puskista iskenyttä syksyä teeman mukaisesti syysflunssalla. Oikein nasevasti startanneella sellaisella. Ajattelin hoitaa tän tässä heti kättelyssä alta pois. Seuraavan vois sitten ajottaa tonne syyslomalle. Ja sitä seuraavan joululomalle. Sounds like a plan?

Parin viime viikon agendaan on kuulunut tehokkaasti alkoholipitoiset nesteet ja yöt läpeensä kukkuminen. Kauheen kätevänä lisänä tähän yhtälöön olen myös käynyt töissä. No joo, en ehkä ihan joka päivä, mutta kuitenkin. Vinkkinä kaikille, joiden pitää keksiä ohjelmaa ulkomaalaiselle vieraalle: Kesäjuhlat Rajamäessä, Taiteiden yö ja 20h risteily, mielellään polttareiden yhteydessä. Ja palkinto suomalaisten dokausstereotypioiden vahvistamisesta on teidän.

Paitsi että me ei kuulemma juoda tarpeeks vodkaa. Tällaista huhua ei saa päästää leviämään rajojemme ulkopuolelle, notta kossut kainaloon ja kylille, toverit!

*Newsflash*: Krapulaan ei voi kuolla. Jos vois, olisin hyvinkin suurella todennäköisyydellä poistunut keskuudestanne eilen. Mutta täällä porskutetaan.

Kieliknoppi: Kaikki muut ehkä tiesikin jo, mutta kätilö on englanniksi midwife. Mun mielestä ihan äärimmäisen huvittavaa. Välivaimo, hoho.

Meillä on ulkomaalaisvahvistus. Nic from London. Siis hengaa meillä seuraavat kaks viikkoa, huippua! Tulkaa kaikki sankoin joukoin ihmettelemään!

Kun on ulkomaalainen vieras, sitä katsoo omaa kaupunkiaan ja kansaansa (oh yes, my people) uusin silmin. Nic on ensimmäistä kertaa Suomessa, ja jos jokin hänen ennalta suomalaisista muodostamansa kuva on tullut vahvistetuksi, se on se, että suomalaiset on outoja. Ja tästä me ei kyllä oteta Timon kanssa kunniaa. Hommaan liittyy olennaisesti Vanhan kuppila. Ensin istuttiin sinnikkäästi vesisateessa terassilla. Fiksua. Sitten sisätiloissa huomio kiinnittyi paikasta huokuvaan venäläisyyteen: askeettiset huonekalut, tyhjät seinät, todella valoisaa, ei musiikkia… Ja frakkeihin/smokkeihin (en mä tiedä mitä ne on, harvemmin tulee tarvittua sellasen pukukoodin tuntemusta) pukeutunut yltiötyylikäs mieskuoro esittämässä moniäänistä acappellaa helleasuiselle suomiyleisölle. Epätodellista. Sekä tupakkaa pöydästä pöytään puoliväkisin tuputtanut hilpeä keski-ikäinen naisihminen, joka vaati ihmisiä ottamaan tupakkia hänen pikkuaskistaan. Olihan hän jo yhden askin heittänyt alas Loisteen terassilta, koska kenellekään ei kelvannut.

Että näin meillä. Welcome.

Selvisin kuin ihmeen kaupalla lauantain humputtelusta vain väsymyskrapulalla. Ei siis pahaa oloa, ei päänsärkyä. Vain jumalaton väsymys. Mutta se väsymys jatkuukin sitten edelleen. En ole vielä täysin päättänyt, onko parempi kärsiä hetki roimasti, vai pitkän aikaa vähän. Tosin se nyt ei taida olla minun valintani.

Eilinen Iltalehti asettaa uudet normit aikuisuudelle Naikkareiden kera. Jutun otsikko julistaa “Aikuistunut Nylon Beat.” Lainaus kuvatekstistä: “Jos tulee lapsia, niin oho.” Mykistävää.

Minkähän takia aina, kun joku on nukkunut oikein hyvin ja sikeästi, hän julistaa euforinen ilme kasvoillaan, että “nukuin kuin vauva”. Vauva? Eihän vauva nuku hyvin ja sikeästi. Vauvat herää vähintään parin tunnin välein parkumaan nälkäänsä tai muuta avuttomuuttaan. En mä ainakaan haluaisi nukkua kuin vauva. Liian raskasta. Tuli vaan mieleen kun Ville Valo on katkaisuhoitonsa jälkeen nukkunut kuin vauva. Ja on nyt raitis. Kyl joo.

Jos jaksaisin, niin järjestäisin syväluotaavan gallupin kahdesta asiasta: Kummasta päästä banaani pitää avata, ja jos leivällä on juustoa ja kinkkua, kumpi tulee alle ja kumpi päälle. Lauantaisen melontaporukan (huom - tämä melonta ei ole suorassa yhteydessä siihen krapulaan) kesken tilanne on tällä hetkellä tasan. Ja tähänkin asiaan on pakko olla oikea ja väärä vastaus. Ja mun näkökulmasta ne oikeat on nipukkapäästä ja juusto alle. Mut mä oonki vasuri. Ja sitäkin vaan semisti.

Syyslukukauden opetusohjelma pamahti juuri sähköpostiini. Tuomiopäivä.

ps. Taisto raparperien kanssa on päättynyt ja meikä kohosi korkeammalle pallille - mehu on nyt pakkasessa. Ja on sitä juotukin. Ja kaikki on tietääkseni yhä elossa. Überiä.

Jos mä vielä onnistun tekemään raparperimehun loppuun, mä taatusti myrkytän sillä jonkun. Hommahan meni siis näin…

Taustaksi tietämättömille: Mä en todellakaan ole mikään keittiöihminen. Jos suutarin lapsilla ei ole kenkiä, niin kokin lapset ei osaa laittaa ruokaa ja niin pois päin. Ja tässä lestissä mun olisi syytä myös pysytellä, eikä kuvitella itsestäni edes hetkellisesti liikoja tässäkään asiassa.

Kuitenkin kävi niin, että muutama viikko takaperin onnistuin tekemään maittavaa raparperimehua. Ilmiömäistä. Reseptin bongasin kuinkas muuten kuin jostain blogista. Olen pahoillani etten muista mistä, linkittäisin ko. blogin muuten referenssiksi tähän. (Jos sinä raskaana ollut hyviä alkoholittomia juomia kaivannut typsy tunnistat itsesi niin ilmoittaudu toki!)

Tämä uniikki onnistumiseni elintarvikesaralla synnytti tuhoontuomitun kuvitelman: luulin voivani tuosta noin vaan uusia keitokseni yhtä ällistyttävin lopputuloksin.

Tämä ääliömäinen idea on tällä hetkellä johtanut seuraaviin vaiheisiin:

Ennen Rodoksen reissua raaka-ainevastaava-Anna toimitti minulle reilusti raparpereja. Raparpereita. Rapareperieita. WTF? Tarkoitus oli siitä vaan sillai kyhätä mehut ja iskeä litkut pakastimeen. Hah.

Kyseisen mehun teossa oleellista on se, että pilkottujen ainesosien päälle kaadetaan kiehuva vesi ja annetaan keitoksen lillua yksi vuorokausi. Eli nopeasti funtsittuna, jos lähtö Rodokselle on perjantaina, pitäisi pullotuksen tapahtua torstaina, eli homma tulisi pistää alulle keskiviikkona. Noooh, keskiviikkoiltana palasin reippain aikein kylästä kotiin puoli kahdeltatoista ja tajusin: Mulla ei ole sitruunaa. Ja ilman sitruunaa ei tehdä mehua. Idiootti.

Eipä sitten muuta kuin raparperit pakkaseen. Eipä tunnu kovin idioottimaiselta pakastaa tuoreita vihanneksia (onko raparperi vihannes?) ja tehdä sitten mehua pakasteista. Mutta vaihtoehdot oli melkoisen vähissä.

Suoriuduttiin Rodokselta ja toivuttiin muutama päivä. Eilen sitten uutta tarmoa puhkuen, sitruunat ostettuina, käärin hihat raparperimehu mielessäni. Sulatetut raparperit olivat ällöjä löllöpötköjä. Ja sulaneita oli vain puolet, koska -newsflash- jos kaksi kiloa raparperia nostaa könttänä pöydälle sulamaan, ne keskimmäisenä olevat ei varsinaisesti sula. Kuin ehkä ensi viikolla. Sinnikkäästi näpit jäässä kuuman veden avustuksella pilkoin kuitenkin joka ikisen. Yksi kerrallaan. Älkää kysykö miksi yksi kerrallaan. Timokin jo kysyi. Mutisin jotain vakuuttavaa peittääkseni oman ääliömäisyyteni.

Pienen ikuisuuden jälkeen raparperipalaset odottivat vadissa. Samalla hetkellä pizza oli valmis ja siirryin sen seurassa katsomaan Project Runawayta, siis sitä muotisuunnittelukisaa. Siinä teeveen edessä vierähti sitten tovi, ja kello tuli kymmenen. Väsytti. Kuningasajatus: Nyt äkkiä hampaiden pesulle ja sänkyyn kattomaan Sinkkuelämää. Jos kerrankin nukahtais aikaisin ja sais kunnon yöunet. Mutta mutta… Se raparperimehu.

Kyseiseen mehuun tarvitaan neljä ainesosaa: Raparperit - tuskin kukaan alkaa tehdä raparperimehua ilman raparperia. Vesi - Suomessa melko varmasti saatavilla ilman kaupassakäyntiäkin. Sitruuna. Ja sitruunahappo. Kuusi ruokalusikallista sitruunahappoa. Saatte yhden arvauksen, mikä tällä kertaa puuttui.

Niin että siellä ne nyt on jääkaapissa ällölöllöt raparperit pilkottuna, omassa liemessään lilluen. Ajattelin odotella hetken josko ne rupeis käymään ja lisäisin sitten vaan blandiksen. Ja avot - kesäjuhlien booli on valmis. Ja kas, näin varmistin samalla myös sen, että saan juoda boolit yksin. Hyvä minä, hyvin ajateltu.

Ja niin he kaikki palasivat kotiin. Yrityksistä huolimatta. Helsinki-Vantaalle lähtiessä jätetyt aivot saapuvat toivottavasti jälkikuljetuksena. Matkan aikana niitä ei ainakaan juuri näkynyt. Eikä varsinkaan kuulunut.

Hmm, Rohtos. Tarjoilijat möykkäävät suomeksi. Vanhan kaupungin mukulakivillä on mahdotonta kävellä uusilla korkkareilla. Merivesi on niin suolaista että silmiä kirveltää. Aurinko polttaa tukan karrelle ja ihoa kutittaa iltaisin. Rantahiekka on niin kuumaa ettei sille voi astua. Taksikuskien ajotapa muistuttaa kortitonta amisdorkaa. Kynsilakka ei kestä kuumutta ja sitä poisraaputellessa lähtee myös puolet kynsistä. Ruokaa tuputetaan liikaa ja liian halvalla, vatsa halkee. Ouzoa tyrkytetään ilmaseks, tulee känniin. Viinilasillisten kanssa saa ilmasia snackeja, lihottaa. Jutut on niin huonoja että vatsalihakset tulee kipeeks nauramisesta.

Ihan paska reissu siis. Mutta tulipahan tehtyä.

Me syötiin ja hengattiin vain ja ainoastaan täällä. (Foton tarjosi Tipo.)

KaaKAAA, Micraaaa, kraaa!
Niin on näin on juu. NiiJUU!
Jep. Over and out.