Kaikkia tottakai kiinnostaa mun terveyteni ja erityisesti mun ruumiini eritteet, joten jaan tämän nyt kanssanne. Mä oon viime aikoina hikoillu ihan törkeesti yöllä. Siitä hetken kärsittyäni käännyin tietysti nykyihmisen diagnoosipankin puoleen, eli googlailemaan. Puoli tuntia koitin hakata mitä nokkelampia hakusanoja, mutta aina tulin samaan lopputulokseen: koska en kärsi uniapneasta, on ainoa mahdollinen selitys vaihdevuodet. Okei, totesinhan itsekin, että täyttäessäni 26 ja menettäessäni kaikki nuorisoetuudet aina pankeista Kilroyhin, minusta tuli ilmeisesti keski-ikäinen. Mutta että vaihdevuodet, ei kai? Mutta sitten löysin tämän: Vaihdevuosioireet alkavat huono-osaisilla akaisemmin. Jep jep. Tossa tosin sanotaan, että noin 1,2 vuotta aikaisemmin kuin normaalisti. Mun täytyy sit olla todella huono-osainen.

Varma kesän merkki: Me saatiin vieraita. Viime kesältä (ja onhan nuo toki tässä jaloissa pyöriny pitkin vuotta, mut ei näin konkreettisesti) tutut yökyläilijät saapuivat jälleen eilen rinkkoineen ja kasseineen. Se on oikeasti hauskaa kun kämpässä pyörii muitakin ja muiden tavarat valloittaa puolet meijän olkkarista. Siitä tulee itellekin sellanen poikkeustila-olo, joka ilmenee siten, että mikään ei nyt oo ihan niin nuukaa, ja ei nyt voi oikein tehdä mitään järkevää töiden jälkeen ku “meil on nyt tää tilanne”. Töihinkin voi ehkä tulla vähän myöhemmin ja lähteä aiemmin, ku on nyt vaan tää tilanne. Mahtavaa, tekosyyt turvattu muutamaks viikoks.

Mun kesä muuttuu koko ajan huolestuttavammaks: nyt mä oon jo lähdössä Ryttylään kansanlähetyspäiville paistamaan lettuja. Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu?

Niin ja kaikki formerly known as rajamäkeläiset käsittää seuraavan lauseen ytimen: Pönä muuttaa pois Rajamäestä. Taitaa olla maailmanloppu tulossa.

Olen ajoittanut opiskeluni auttamattomasti huonoon saumaan. Opintotuki on ollut sama viimeiset 16 vuotta. Voin kuvitella, miten mukavalta kuukausittaiselta potilta tämä sama rahatukku on tuntunut 16 vuotta sitten. No, ehkä “potti” ja “tukku” ovat vähän liioittelua, mutta got the point.

Itse en ole koskaan ollut nousemassa barrikaadeille opintorahan korottamisen puolesta. Järkihän sen jo sanoo, että esimerkiksi kakskymppiä kuussa lisää on mulle neljä tuoppia baarissa (=olematon hyödyke), mutta jos jokaikiselle Suomen opintotukea nostavalle annetaan 20 euroa lisää kuussa, tarkoittaa se huomattavaa menoerää valtiolle. Niinpä minä olen vuoroin kiukutellut, vuoroin kerjännyt, milloin raivonnut ja milloin rukoillut (no en sentään), että nostakaa nyt sitä hemmetin tulorajaa. Antakaa mun tehdä vähän enemmän töitä, pliis.

Nostin todennäköisesti elämäni viimeisen opintotukikuukauden nyt toukokuussa. Ja mitä nyt? Opiskelijoiden tulorajat nousevat 30 prosenttia heti ensi vuoden alussa. Jep jep.

Ei sillä, ihan mahtavaa että edes nyt tapahtuu jotain muutosta. Positiivisia puolia asiasta (minä kun olen aina niin perhanan positiivinen): Pääsenpähän sanomaan sitten aikanaan lapsilleni, että nyt loppu se urputus tuen pienuudesta, kyllä meidän nuoruudessa… Mahtava visio! Ja toisekseen, olen hävyttömän onnellinen, että olen voinut kolme kertaa viettää kolmen kuukauden “pakko”kesäloman, kun en ole voinut tulorajojen puitteissa tehdä enempää töitä. Hah.

Huraa, mä tein sen!! Olin yksin lounaalla ravintolamallisessa ruokapaikassa. Vähän jännitti, kun ei ollut edes mitään luettavaksi kelpaavaa saatavilla. Mutta onneksi ruoka tuli nopeasti. Oikeestaan se oli ihan hauskaakin olla hetki omine ajatuksineen. Niinku ihan luvan kanssa. Ikäänkuin mä en olis omissa ajatuksissani ne palkallisetkin 7,5 tuntia, eeh..

Mun työkännykässä on sellanen sovellus, jolla voi heittää kolikkoa. Siis tyyliin “kruuna vai klaava”. Mä oon ihan sanaton.

Mä laitan pian tänne kuvia. Kerron sitten, niin voitte lukea nää kaikki mun jutut toistamiseen. Ne nousee varmasti ihan uudelle tasolle kuvituksen kera. Erityisesti tuo Julkioksu-kirjoitus.

Vietettiin juuri ystävien kanssa aivan upea pitkä viikonloppu yhdessä Euroopan trendikkäimmistä ja cooleimmista (so I’ve heard..) kaupungeista. Torstaina nautittiin aamupalapiknik luonnon helmassa, keilattiin, ihmeteltiin kuuluisan säveltäjän muistomerkkiä ja syötiin suositussa nepalilaisessa ravintolassa. Perjantaina me tytöt suunnistettiin puistossa nautitun sushilounaan kautta jalka- ja kasvohoitoon. Hoitolaan sai jopa viedä mukanaan omat mansikkaskumpat! Kielen mennessään vievä illallinen viineineen nautittiin viihtyisässä espanjalaisessa ravintolassa. Lauantaina otettiin bussi läheiseen kaupunkiin, jonka vanha osio on maan kauneimpia. Pikkuputiikkien kiertelyn jälkeen herkuteltiin lounasta kuuluisassa etanaravintolassa. Paluu retkeltä tehtiin 3,5 tunnin jokilaivaristeilyllä palaten puoli kasiksi kaupunkiin. Pikku freesautuminen kämpillä (= pari olutta naamariin ni posket saa uutta hehkua) ja superhyville pitsoille ilmeisen suosittuun italialaiseen pikkuravintolaan. Vielä pari baariolutta kruunuksi onnistuneelle minilomalle.

Niin missä me oltiin? No täällä Helsingissä tietenkin. Hyvällä syyllä voin mainostaa: Erinomaiset TakeAway-sushit Gyosaista Runeberginkadulta, hoidoista vastasi ihana Susanne Wiro SWDaySpassa Töölössä, espanjalaisen illallisen valmisti Nuevo Sofiankadulla, Porvooseen on todellakin vain 50 kilsaa ja Pompeista Snellmaninkadulta saa ehkä kaupungin parhaat pitsat.

Uskomatonta, että vaati vuosia ja yhtäaikaisen taloudellisen ahdingon ystäväpiirissä, että tajusimme kuinka loistavassa lomakaupungissa me itse asumme. Ilman lento- ja hotellikuluja jää ainakin 300 euroa enemmän per lätty itsensä viihdyttämiseen. Vaikein osio on sen oikean moodin löytäminen: Millä kikalla omassa kaupungissa saa vallitsevaksi sen “Nyt ollaan lomalla - murehditaan sitä pankkitiliä sitten kotona” -asenteen? Aika hyvin taidettiin kuitenkin onnistua. Ja vaikka edellinen kirjoitukseni onkin Tapahtui tosielämässä -sarjaa, ei se todellakaan summaa viikonlopun fiiliksiä.

Kiitos ihanat ystäväni. Loppujen lopuksi lomaani ei muuta tarvita kuin teidät. Ja teille ei ainakaan vielä ole tarvinnut ruveta maksamaan.

Kuvittele tilanne: Lauantai-ilta, vähän yli puolenyön. Olet kaatanut kuppia kaksin käsin, mikä tahansa prosenttipitoinen juoma on kelvannut, mitä kummallisemman värinen sen parempi. Pönttö on todella sekaisin, ja sitten, yhtäkkiä, ilmenee pakonomainen tarve tyhjentää vatsan sisältö. Tätä ei tapahdu usein, mutta mitä väliä: Nyt on tarve ja nyt minä oksennan. Onneksesi olet ulkona, joten tässä, ihan sama missä, on täydellinen paikka oksentaa. Annat tulla vaan. Olo helpottuu, ja kaikki on taas hyvin.

Kuvittele toinen tilanne: Lauantai-ilta, vähän yli puolenyön. Pääsi on täysin selvä, ajatus kirkas, mutta jostain pöpöstä johtuen sinulla on kamala olo. Oksettaa. Olet nieleskellyt jo puoli tuntia, nyt et pysty enää. Olet ulkona. Katse kiertää epätoivoisena etsien sopivaa paikkaa. Helsingin keskusta, ei mitään sopivaa puskaa, ei mitään. Vain tämä bussipysäkki ja liian iso rakennus, jonka taakse ei ehdi kiertää. Mutta nyt se tulee. Hävettää. Voi luoja että hävettää. Ihmisiä lähestyy, mutta enää et pysty lopettamaan. Tunnet inhoa kuvastavat katseet itsessäsi, tiedät mitä ne ajattelee. Sinä olet se “hyi helvetti” -tyyppi, se tyyppi, joka ei osaa juoda. Tekisi mieli huutaa niille kaikille, että mä oon hei ihan selvinpäin. Mutta kyynelsilmäinen katse pysyy niissä kerran syödyissä pitsan paloissa. Sitä melkein toivoo, että olisikin kännännyt häpeänsä huomiseen.

Mistä voi hakea apurahoja jotta saa kaverit mukaan festareille? Ensi kesä näyttää nyt pahasti siltä, että ohjelmistossa on kolmet häät ja viikon loma Rodoksella. Tuli jotenkin epämukava olo. Täytyy hetimiten tarkistaa tämän ja oman syntymävuoden erotus.  Hrrrr.

…on liian helppoo olla onnellinen…. Totta puhuakseni ei kyllä ihan hirveesti laulata tällä hetkellä. Viimeisen kolmen päivän sisään olen kiskonut kitusiini yhden lähi-Siwallisen verran olutta, ja sen kyllä tuntee. Kroppa näyttää ja tuntuu oluella täytetyltä vesi-ilmapallolta ja ajatus on yhtä kirkas kuin se sama kyseinen pallo vesisateen ja hiekkalaatikolla pyörimisen jälkeen.

Tunneskaalalla mitattuna ei paljon juuri päättynyttä viikonloppua pahemmin vois mennä ensin nollasta sataan ja sit rytinällä pakkasen puolelle. Ja nyt on vähä tyhjä olo, kun oli jo ehtinyt asennoitua että tää viikkokin pyörittäis poikkeustilassa torilla, mut ei. Maanantai kun valkeni niin viikonloppu tuntuu lähinnä unelta. Epätodelliselta ja ei enää miltään. Boring.

Mulla on pakkomielle kymmenen euron henkkamaukka-paidasta, joka ilmeisesti lakkasi olemasta viikon takaisissa polttareissa. Mitähän se kertoo musta, että kykenen luomaan tällaisen tunnesiteen mustaan, arvottomaan perustrikoopaitaan? Mun on pakko saada tietää mitä sille paidalle on tapahtunut, ennen en saa rauhaa. Onko elämäni tyhjää, häh?

Jännittävä, jännittävä televisioilta eilen. Ei nyt voi sanoo et Suomi olis varsinaisesti pyyhkinyt lattiaa USAlla, mutta olihan vaan hurja ottelu! Sata lasissa taistelua alusta loppuun. Ja kerranki Suomi hoiti oikeella hetkellä rankkarit kotiin. Hyvä Lupu! Sanotaan näin, että ihan loistava matsi, koska Suomi voitti. Mut jos Suomi olis hävinny, ni ihan paska matsi. Mikähän sadistinen ajatus siinä on, että MM-lätkän mitalipelit pelataan aina äitienpäivänä? Onpahan idyllistä, kun kerrankin saa lapset kotiin, niin telkku pauhaa, kalja virtaa ja kirosanat lentää. Mut ei muuta ku mutsi mukaan katsomoon! Meillä se ainakin hämmentävästi on aina äiti, joka tietää kaikki ihan älyttömät naisten lentopallon A-sarjan Suomen mestarin edellisvuodelta ja muut tämmöset. Weird, weird.

Siinä on muuten poijjaat sitten sellanenkin juttu, että kun sunnuntaina on äitienpäivä, niin kaupat on kiinni juuri kun sitä kisakaljaa eniten tarttis. Koska edellisen päivän hankinnat on taatusti tuhottu Euroviisuhuumassa. Näin taas kansalaista kaltoin kohdellaan.

Mutta takaisin televisioillan puintiin. Vasta jääkiekon jälkeen alkoi illan todellinen käsiähikoiluttava koitos: Euroviisusemifinaalit! Ihan käsittämättömän hirveitä esityksiä taas, joskin muutama hyvä myös. Harmikseni Israelin multikielinen räppijengi ei päässyt jatkoon, mun mielestä se oli viihdyttävä. Meikkivoiteiden sävyn olis muutamassa kohdassa voinut funtsia uudelleen, muun muassa Suomi-postikorttien poromiehillä(!). Ne välipostikortit oli muuten oikeasti ihan hauskoja ja sopivan itseironisia. Ja täytyy sanoa et olipahan hienot lavasteet! Jotenkin rupee näyttää siltä, et ehkä Suomi sittenkin hoitaa nää kisat kunnialla himaan. Sääkin (jaa MÄÄ vai? pst. Julmahuvi..) on ollu ihan kelpo tällä viikolla, joten ehkä tän jälkeen kukaan ei enää muistuta niistä eräistäkin yleisurheilukilpailuista…

Lakiesitys, voimaan saatettava ennen viikonloppua: Eihän ole millään muotoa hyväksyttävää, että sama maa voittaisi 24 tunnin sisään sekä Eurovision laulukilpailut että Jääkiekon maailmanmestaruuskilpailut? Ei perkele voi olla. Vaikka Ola on kyllä ihan kuningas (ja kuningatar), sillä eihän kukaan muu (ainakaan mies) voi hengailla hopeisessa paljettikaulurissa ja boleron kokosessa takissa keskivartalo paljaana ja näyttää silti erittäin katu-uskottavalta, niin kyl täs nyt joku roti täytyy olla ettei naapurit ihan rupia täällä hillumaan!

Olen työn puolesta surffannut nyt neljä tuntia tauotta Suomi24:n keskustelupalstoilla. Tunnen aivosolujeni kuolevan nopeammin kuin kosteimmallakaan Etelän lomalla.

Olen myös törmännyt muutamaan riemastuttavaankin juttuun. Kuten tämä: Alko saapuu Laihialle, vuosi on 1984. Totuus on vitsejäkin hykerryttävämpää.

Ja niinhän se on, että vahingonilo on paras ilo: Huuto.netissä joku on maksanut 85 euroa kahdesta lipusta Arkin tämäniltaiselle Eurovision WarmUp -keikalle Kaivohuoneelle. Joo, olihan se toki loppuunvarattu, mutta itse menin tänään 5 vaille 10 Tiketin oven eteen, jonotin kymmenisen minuuttia ja ostin kaksi lippua kyseiseen tapahtumaan yhteensä 16 eurolla. Joo joo, kaikilla ei ole mahdollisuutta käydä Tiketissä ja lässynlää, mut on se silti aika huvittavaa. Ihan ku ois ite säästäny 70 euroa.

Iltapäivälehdet ovat ilmeisesti myös löytäneet blogini ja ottaneet onkeensa journalistisista ohjenuoristani. Hanna onkin nyt rento viettelijätär (huomaa: edellinen sanapari sisältää kaksi eri linkkiä).