Mä en oo oikein koskaan perustanu vapusta. Vappuna on aina kylmempi ku kuvittelee, viinasta tulee huonommat kännit kuin kuvittelee, ja kaiken päälle vielä kamalampi krapula kuin kuvittelee. Vapun suunnittelu on ihan uskomatonta säätämistä ja lopputulos on kuitenkin se, että olet jossain missä et odottanut olevasi ja paikalta puuttuu just ne keiden odotit olevan siellä.

Musta tuntuu et mun vappu meni jo pääsiäisenä. Silloin oli helkkarin mukavaa ja rentoa, ja skumpatkin löyty koska Arabian isäntä unohti et sehän onkin vappu kun juodaan skumppaa eikä pääsiäinen (mikä harmittava erehdys..). Ja miks tätä olotilaa ei sit vois uusia vappuna? No siks, ku silloin sen pitäis olla tämmöstä. Eikä silloin ikinä saavuteta sitä aiottua olotilaa, kun sen saavuttamiseks tehdään ihan liikaa töitä. Parhaimmat reissut syntyy silloin, kun ei ollut tarkoitus lähteä minnekään.

Empiiriset tutkimukseni (<– ainoa syy miksi oikeastaan juon) ovat osoittaneet, että myös kovimmat humalatilat ja pahimmat krapulat syntyvät silloin, kun ei ollut tarkoitus lähteä minnekään. Mulla on tähän selitys. Silloin, kun reissu on suunniteltu, omaan juomiseen on laadittu tarkka suunnitelma: vinkkupullo pohjiks, ehkä pari bisseä kylkiäisiks (kun vinkusta saattaa tarjota jollekin). Baarissa noin 3 juomaa, ja sitten vesilinja. Känni on hyvä ja krapula siedettävä. Mutta silloin kun reissua ei ole suunniteltu…. Ensin juodaan kaikkea hyvää mitä löytyy, baarissa kaikkea mitä saadaan ja jatkoilla kaikkea mitä löytyy (huomaa alkuillan “hyvää”-adjektiivin puuttuminen). Tätä voidaan myös kutsua nimellä Riga-balsami -känni.

Nyt serpentiinit kaulan ympärille ja ilmapallot kainaloon. Lähden katsomaan muuttaako tämä vappu vihdoin asenteeni.

Nyt se on tapahtunut. Olen mennyt Tavastialle baarihistorian legendaarisimmalla (ja kliseisimmällä) lauseella: Mul on nimi listas. Tadaa! Ja ne jopa päästi mut sisään. Olemattomana yksityiskohtana mainittakoon, että minä en siis suoranaisesti noita sanoja sanonut, ja avecinikin nimi oli kirjoitettu kolmella kirjaimella pieleen. Mutta silti. Tän lähemmäks tähteyttä mun on varmaan turha haaveilla pääseväni. Sitten toisaalta, kun mietin, mitkä kaikki Idols-juontaja- ja Salkkari”tähti”-posset mun ohi jonossa on joskus kävelly, niin tuntuuko musta oikeesti että olen vihdoin yltänyt heidän tasolleen? No ei tod. Ens kerralla maksan taas lippuni. Koska mul on varaa. Ja aikaa jonottaa. Hmph.

Rokkareiden fyysinen kunto on jotain ihan mystistä. Kaupungin luotettavimpien brosyyreiden mukaan ne ei muuta tee ku dokaa Lostarissa ja Loosessa, ja silti se yksikin jaksaa takoa niitä pannuja yli tunnin lähes tauotta. Ja sisällyttää sen pöljän käden kattoon kohotuksen joka ikiseen vasemman käden iskuun. Käsittämätöntä. Menee aika samoihin niiden nuoruuden tuttavuuksien (tämmöset lauseet saa mut tuntee itteni jokseenkin ikälopuksi) kanssa, jotka veti viinaa ja röökii jatkuvalla syötöllä, ja silti pelas mitenkään mainittavasti hengästymättä täydet pelit futista ja lätkää. Elämän suuria mysteereitä. Niiden äärellä tässä nyt ollaan.

Mistähän se johtuu, että kaupassa myytäviin tavaroihin laitetaan varashälyttimiä mitä epäkelpoisimpiin paikkoihin? Esimerkki: Pyöräilykypärä, jossa hälytin on kypärän sisällä, suunnilleen tuossa takaraivon tuntumassa. Onko mussa joku puute, kun en osaa arvioida, että istuuko tää nyt mun päähän, kun kypärä jää killumaan 5 senttiä irti päästä? Hirveen hyvä idea on myös laittaa hälytin läpi kengän kengännauhalle tarkoitetusta rei’ästä. Eihän kenkiä sovittaessa oo ollenkaan oleellista tietää, miltä ne tuntuu nauhat pujotettuna. Seuraava kohde-ehdotus: laittakaa niitä häläreitä kenkien sisäpuolelle. Eihän kenkiä nyt oikeestaan tarvi sovittaa olleskaan.

ps. Sain silti ostettua sen pyöräilykypärän. Ja nyt alkaa armoton moralisointi kaikille ei-kypäräpäisille kanssapyöräilijöille, hähää!

Likainen tukka on kokonaisvaltainen olotila. Vaikka kävisin suihkussa aamulla, mutta hiukset olis vähän liian likaset, niin jotenkin kummasti on sellanen huono ja keskeneräinen olo koko ajan. Ja miksi ihmeessä ihminen ajattelee, että jos hiukset on aamulla “no nää menee just ja just” -likaiset, niin että tämä hiusten tila kestäisi läpi 8-tuntisen työpäivän?? Luulis tajuavan, että hiusten likaantuminen tapahtuu pikkuhiljaa pitkin vuorokautta, jolloin kriittisen rajan ylitys tapahtuu varmasti jonain sopimattomana hetkenä. Ei siis niin, että kerran vuorokaudessa, esim. yöllä, tapahtuu päivitys, jonka jälkeen voi sitten funtsia että selviänkö vielä yhdestä työpäivästä vai täytyykö uhrautua ja pestä hiukset aamulla.

Toinen hiusongelma: urheiluhikoilu. Mulla on nyt just päällä akuutti tilanne, että mun on pakko pestä hiukset tänä iltana. Koska mä en voi näyttäytyä tällä kuontalolla huomenna töissä. Mutta mä olen menossa huomen illalla savateen, jonka jälkeen mun on pakko pestä hiukset. Oikeasti, pakko. Uskokaa. Mutta mä en halua pestä hiuksia joka päivä. Eli pitäiskö mun mennä sittenkin savateen tänään, jotta voin pestä hiukset vasta sen jälkeen? Tää ongelma estää säännöllisen urheilun, koska viikossa on 7 päivää ja mä haluaisin pestä hiukset joka toinen päivä. Jos ette näe logiikkaa edellisessä lauseessa, älkää vaivautuko.

Ja hei, te lyhyttukat: älkää vaivautuko ollenkaan.

Olen tänään onnistunut keittämään töissä kaksi kertaa kahvia niin, että muistan keittäneeni sitä vasta siinä vaiheessa, kun pannun pohjalla on enää vajaan puolen kupillisen verran. Ketä tästä voi syyttää? Kirjoittamaton sääntö viimeisen kupin ottajalle on keittää uutta kahvia, mutta entä jos melkein-viimeisen kupin ottaja näkee, että hän jättää vain puoli kuppia? Vai ehkä hän otti itsekin vain puoli kuppia, jotta ei tarvitsisi keittää uutta. Olen vakuuttunut, että työntekijöiden kahvikäyttäytymisestä voisi laatia hyvinkin laajoja profiilikuvauksia.

Jotkut ihmiset on ihan hulluja kahviaddikteja. Jotkut ei esimerkiksi suostu juomaan kaupan halpiskahveja, kuten Saludoa tai Brazilia. Älytöntä. Itselleni kelpaa mikä tahansa huoltoaseman pannunpohja. Mutta kyllä mäkin huomaan jos kahvi on oikein erityisen hyvää. Se on ihmeellinen tunne, kun ensimmäisen huikan jälkeen voi ihan vilpittömästi todeta, että onpas muuten erinomaisen hyvää kahvia. Näin kävi viimeks joitakin päiviä sitten Eerikinkadulla kiinalaisessa ravintolassa.

Jatkaakseni päivän teemaa: olen tehnyt havainnon ja empiirisesti todistanut sen. Behold: Puolikas subin kanapatonki (rasvaa alle 6%) ja 2 banaania ei tuota riittävästi energiaa 75 minuutin savate cardio -harkkoihin. Pyörryttää. Enemmän majoneesia ensi kerralla siis.

Mulla on selkeästi joku ruokailuun liittyvä ongelma. Mä en voi mennä yksin syömään mihinkään ravintola-tyyppiseen ruokapaikkaan. Aina, jos kukaan töistä ei voi lähteä mun kanssa syömään, mä joudun menemään johonkin Subwayhin tai vastaavaan. Ja vaikka Subway onkin taatusti terveellisempää kuin Mäkkäri, niin ei se silti ihan oikealta, monipuoliselta ruokavaliolta tunnu täyttää mahaansa siellä pahimmillaan kolme kertaa viikossa. Mä en tiedä mikä siinä on, etten osaa mennä yksin vaikka tohon nepalilaiseen tai thaimaalaiseen. Ainakin täytyis olla jotain lukemista mukana. Ehkä mä alotanki sillä - huomenna lehti mukaan ja lounaalle ravintolaan. Kyllä se siitä sitten lähtee. Kymmenportaisen ohjelmani ensimmäinen askel.

Sitten toi Subway. Siellä on jotenkin käsittämättömän ahdistavan hankalaa tilata. Mä oon näiden kaikkien Suomen Subway -vuosien aikana syöny varmaan tasan kahta eri kokoonpanoa: tonnikala - hunajakauraleipä - hunajasinappi ja grillattu kananrinta - kokojyvä - hunajasinappi. Mä en vaan pysty vastaamaan sille tytölle mitään luovempaa. Miks ne muuten on aina Subwayssa tyttöjä? Onhan mäkkärissäkin poikia. Tarvitaanko mahdottomankokosen patongin puristamiseks standarditarjoilukokoon jotenkin naisellista sorminäppäryyttä? Niin. Takasin asiaan. Tota kanapatonkiakin mä rupesin syömään vasta kolmisen viikkoa sitten, enkä sen jälkeen oo taas osannu tilata mitään muuta. Ja entäs ne vain 6% rasvaa -jutut sitten? No joo, ehkä, jos en ota mitään kastiketta enkä sitä extrajuustoa enkä öljyä. Mä tiedän monta kuivaa juttua, joissa on vielä vähemmän rasvaa.

Areena on avoinna avautumiselle. Kuten oli odotettavissa: nyt ei ole yhtään mitään sanottavaa. En halua aloittaa uutta aluevaltaustani marisemalla nauhottamatta jääneestä Gilmoren tytöt -jaksosta tai niistä lukemattomista sosiaalisista kohtaamisista, joihin ei vaan voi varautua. Tiedättehän, juuri kun luulet nähneesi kaiken, niin…tosielämää Messukeskuksessa. Mutta ei siis siitäkään enempää.

Sen sijaan mieltäni askarruttaa aina vain ja edelleen se kysymys, että kuinka paljon voi maksaa jallupullo Vespassa?

Palaan pian. Varmasti edelleen ilman vastausta.

Ai niin, pakko kai laittaa jokin ajankohtainenkin pläjäys: Hyvä Mariko!!

Hih, peli on avattu - Vapise Satunnainen vaahtoaja!